Tänä jouluna naura syyllisyydelle

Jouluna kuuluu päivitellä kiirettä, paljoa ostamista, joulun sanoman unohtamista, joulukorttipakkoa ja lahjojen ostamisen velvoitteita. Aatonaattona iskee vielä syyllisyys, kun tulee kortti henkilöltä, jolle ei itse ole lähettänyt korttia, ja joulun jälkeen menevä kortti tuntuisi paikkailulta. Joululauluissa puhutaan rakkaudesta, ja sielunsa sopukoissa huomaa olleensa hankala lähimmäinen ja työkaveri.

Tätä siis päivitellään. Joskus kirkossakin pappi on vihjannut, että sinne voisi mennä muulloinkin kuin jouluna.

Jouluun valmistautuminen on syyllistämisen ja syyllisyyden juhlaa.

En aio osallistua päivittelijöiden kuoroon, en syyllistää ketään enkä syyllistyä mistään enkä mihinkään.

Pidä siis kiirettä, se virkistää aivotoimintaasi ja suuntaa ajatuksesi pois vaivoistasi. Myöhään jouluaattoiltana nautit sitäkin enemmän, kun saat lopulta vain olla.

Osta tavaroita, myös turhia. Joku on saanut palkkansa niiden tekemisestä, Suomessa ja Kiinassa. Myös kauppiaat ja heidän työntekijänsä tarvitsevat palkkansa. Nauti hetkestä, kun annat pankki- tai luottokorttisi kassalle. Rahan kerääminen ei ole tärkeintä elämässä.

Joulun sanoman voit rauhassa unohtaa. Olemme unohtaneet sen vuoden mittaan muutenkin. On paljon tärkeämpää, että itse emme tule unohdetuiksi. Jeesus-lapsi, joka on jo ehtinyt kasvaa aikuiseksi, muistaa meidät ja ajattelee meitä hyväntahtoisesti. Hän ei ole kirjoittanut ensimmäistäkään valituskolumnia tai -virttä hengessä ”Laps´ hankeen hukkuu, unhottuu”.

Lähetä joulukortteja tai ole lähettämättä. Jos joku loukkaantuu, kun ei saa sinulta korttia, se on hänen kasvunpaikkansa, ei sinun. Anna hänen tuntea iloa siitä, että on lähettänyt korttinsa pyyteettömästi ilman toivetta vastakortista.

Tietenkin olet ollut hankala aina välillä. Kuka ei olisi? Joulun idea ei ole piikitellä ihmisiä heidän heikkouksiensa tähden. Sen ideana on muistuttaa, että riitämme tällaisina. Ihminen epäonnistuu välillä. Jos pinnasi kiristyy jouluvalmisteluiden aikana, anna kiristyä, et kuitenkaan voi sille mitään. Saat sitten hyvän syyn mennä kumppanisi luokse ja sanoa, että ”ei se, kulta, sinusta johtunut”.

Joulun tarpeettomin krääsä on syyllisyys. Naura sille. Heitä se pois. Unohda se. Hymyile itsellesi. Jumalakin hymyilee sinulle.

Emergenssi

Olen alkanut käyttää uutta sanaa. Tosin ennenkin olen tuntenut sen englannin kielen pohjalta. Samoin ranskassa esiintyy sana émergence. Asioita pulpahtelee pinnalle, tulee näkyviin, ilmaantuu.

Fysiikassa sanaa käytetään kuvaamaan laadullista muutosta, kuten kirja Monimutkaisuus kuvaa. Enqvistin ja emergenssin lisäksi kaksi muuta tärkeää e-alkuista sanaa ovat energia ja entropia, joiden sisältöä en rupea selittämään, en vaikka osaisin.

Emergenssiä on vaikea suomentaa. Valtosen Olli puhuu nahan luomisesta, mikä on kuvaava ilmaisu. Minua viehättää sana kehkeytyminen. Asiat kehkeytyvät. Luovien yhteisöjen piirre on kehkeytyvyys.

Teemaa on tutkittu tieteellisesti myös fysiikan ulkopuolella. Pirjo Ståhle puhuu itseuudistumisesta ja itseorganisoitumisesta. Spontaanin ja luovan prosessin yksi piirre on, että se tuottaa paljon turhaa. Siinä vaiheessa tosin emme tiedä, mikä on turhaa ja mikä hyödyllistä.

Organisaatioiden maailmassa kyse on radikaalista uudelleen ajattelusta. Vallitsevan ajattelun mukaan hommat on hoidettava suunnitelmallisesti, strategisesti, organisoidusti ja järjestyksessä. Isot muutokset näyttävät kuitenkin toteutuvan emergenttisesti, kehkeytyvästi. Linux ei ole kenenkään ohjattavissa, ja kuitenkin siitä on kehkeytynyt merkittävä vaihtoehto Windowsille. Wikipediaa ei johda kukaan, muttei senkään merkittävyyttä voi kiistää.

Emergenttisissä prosesseissa lopputulemaa ei määritellä etukäteen. Niissä luodaan foorumeita, joissa ajatukset kiihdyttävät uusia ajatuksia, ja vastakohtaisuuksista syntyy uudenlaisia kombinaatioita. Heitetään kehiin ärsyke ja katsotaan, mitä siitä syntyy.

Kaaosteoria on tälle sukua. Tosin kaaos sinänsä ei johda uudistumiseen. Myös systeemiset mallit edustavat emergenttisiä prosesseja.

Olen siis oppinut käyttämään uutta sivistyssanaa. Sanoilla voi keikaroida, mutta nyt puhun totisinta totta. On aika lakata uskomasta viisivuotissuunnitelmiin ja niiden jälkeläisiin, joita organisaatioiden maailma on täynnä. On aika katsoa, mitä kehkeytyy, kun lakkaamme pingottamasta, päsmäämästä ja pakottamasta.

Tauti sotkee suunnitelmat

"Montako teillä on ollut?” Näitä kysymyksiä alkaa singahdella erilaisissa tilaisuuksissa.

”Parhaillaan neljä. Äsken soitti yksi uusi.” ”Muutama on joutunut jäämään kotiin lasten takia.”

Siitä on hankala puhua muuten kuin toistamalla teeveestä tuttuja fraaseja. Se on mystinen. Sille ei voi mitään. Kättelemättömyyskään ei auta. Tilastojen valossa se on vaaraton, mutta kymmenkunta on jo kuollut siihen Suomessa, ja lisää uhreja tulee tilastomatematiikan varmuudella.

Ihmisen perustarve on turvallisuus. Everestin valloittajatkin panostavat nimenomaan turvallisuuteen. Rakennamme järjestelmiä, joiden tehtävänä on turvallisuuden luominen. Niitä organisaatioiden maailma on täynnä. Yritämme eliminoida arvaamattoman. Pyrimme ennustamaan, mittaamaan, mallintamaan ja toistamaan. Ideana on, että yllätyksiä ei tapahtuisi eikä kaavan mukaan rakennettuun järjestelmään ilmaantuisi poikkeamia.

Idean ainoa vika on, että se ei toimi. Elämä on arvaamaton, kaoottinen, yllättävä. Parhaatkaan säännöt eivät sovi kaikkiin tilanteisiin. Niiden noudattamisessa epäonnistutaan. Tavoitteiden saavuttamisessa ja tehtävien suorittamisessa kompuroidaan. Sellaista on oikea elämä.

Elämän raadollisuutta voi yrittää peitellä. Mutta siellä se on, johtajan epävarmuus, alaisen ahdistus, myyjän haparointi ja yhteisön puutteellisuus.

Lohduttavaa on, että oikeat ideat ja innovaatiot syntyvät kriiseissä, epäonnistumisten keskellä tai jälkeen, kun sydän on karrella ja mieli kaaoksessa.

Älä siis pelkää elämää, älä epäonnistumista, älä kasvojesi menettämistä äläkä turvallisten rakenteiden rikkoutumista. Niiden takana on mahdollisuuksien maailma.

Sikainfluenssa ei ole leikin asia, eikä siitä ole vitsejä juuri väännettykään. Viivi ja Wagnerkin on karttanut tyylikkäästi tätä ideansa näkökulmasta katsottuna houkuttelevaa aihetta, siitä Juballe kiitos. Mutta kaiken vakavan keskellä tässä epidemiassa on toivon merkki. Se pysähdyttää ja osoittaa järjestelmien ja suunnitelmien rajallisuuden.

Meillä ei ole ollut vielä yhtään tapausta. Mutta jo huomenna voi olla.

Management by kauhu

Itsemurha-aalto ranskalaisessa yrityksessä! Vuoden 2000 jälkeen vuositasolla parikymmentä henkilöä on päättänyt päivänsä oman käden kautta, useimmiten työpaikalla. France Télécom on hankkinut kannettavakseen roistotyönantajan arvonimen.

Syyttävä sormi osoittaa kohti johtajia, joiden tyyliä kuvataan käsitteellä management par la terreur, kauhujohtaminen. Kyseisen johtamisopin periaatteita ovat epäselvät ohjeet, heikko esimiestyö, poukkoileva toiminta, uhkailu, kohtuuttomat tehokkuusvaatimukset ja mielivaltaiset työtehtävien muutokset.

Tietoja tästä hirveydestä on tihkunut vähitellen, ja ihmetyksen supinoita on alkanut kuulua suomalaisillakin työpaikoilla.

On traagista, jos työpaikan pahoinvointi tunnustetaan vasta sitten, kun väkeä alkaa kaatua. Tai ehkä vasta sitten, kun media hoksaa kiinnittää huomion noihin kaatumisiin. Itsemurha- ja burnout-aallot ovat jäävuoren huippu. Työelämä kauttaaltaan on kiristynyt, ja töitä tehdään jaksamisen äärirajoilla.

Rankankin työn kestää, pidentyneet työpäivät, kiireen ja iltamyöhäiset meilit. Viimeinen ja kovin niitti on epäarvostava johtaminen: uhrautuvasta venymisestä saa palkakseen kiitoksen sijasta uhkailua, suoraa tai peitettyä, ja alentavaa pompotusta. Selkä ei taitu liiasta työstä vaan ihmisarvoa halveksivasta johtamisesta.

Ranskalaisyhtiön surullisista uutisista ei voi tehdä johtopäätöstä, että kaikilla työpaikoilla asiat olisivat huonosti. Mutta sen päätelmän siitä voi tehdä, että työpaikan johtamisilmastoon ja toimintakulttuuriin tulee kiinnittää huomiota.

Jos kulttuuri on ihmistä alentavaa, väki voi huonosti, ja itse työkin alkaa väistämättä kärsiä.

Saman voi ilmaista positiivisesti. Arvostus lisää onnellisuutta. Onnellisten ihmisten työpaikka on menestyvä yhteisö.

Tätä kannattaa miettiä sellaisissakin tilanteissa, joissa kaikki näyttää hyvältä. Koskaan ei mene hukkaan, että arvostusta lisätään ja henkilöstön hyvinvointia petrataan.

Johtaminen on ajateltava uusiksi

Hesarin yleisönosastossa nimimerkin suojassa pysytellyt johtaja penää yritysjohdon yhteiskuntavastuuta. Hän totetaa, että näinä vaikeinakin aikoina päästään haastaviin tulostavoitteisiin ja maksimibonuksiin. Aikaisemmin niihin yllettiin esimerkiksi myyntiä kasvattamalla, nyt keinona on väen vähentäminen.

"Toivon, että mietimme, voisimmeko omalta osaltamme nyt poikkeusaikoina tehdä rohkeita päätöksiä", hän vetoaa. Rohkeus tarkoittaa sitä, että laitetaan raja henkilökohtaiselle ahneudelle eikä pyritä samoihin tulostavoitteisiin kuin hyvinä aikoina.

Kirjoittaja kuuluu monikansallisen yrityksen Suomen johtajistoon. Hän kertoo kokevansa nykytilanteen sisäisesti repivänä, ainakin itselleen.

Mistä siis löytyy rohkeita johtajia, jotka vapaaehtoisesti tinkivät taloudellisista eduistaan? Tiedän, että heitä on. Itsenäisesti ajattelevia vastavirran kulkijoita on onneksi aina. Useimmat kuitenkin uivat valtavirran mukana ja tarraavat kiinni omiin etuihinsa.

Entä mistä löytyy vastuullisia hallituksia ja vastuullisia omistajia, jotka taantuman aikana ilmoittautuvat vain kohtuullisen tai vaatimattoman tuloksen kannattajiksi? Kaikkea ei voi sälyttää johdon omaan harkintaan. Johto toteuttaa lopulta omistajien tahtoa. - Ajattelen nyt varsinkin pörssiyhtiöitä. Perheyrityksissä omistajavastuu on selkeämpi ja näkyvämpi.

Näitä kysymyksiä ovat esittäneet monet, toistuvasti, sadoilla foorumeilla. Pulma on siinä, että johtamisen perusajattelu, paradigma, on aikansa elänyt. Vanhassa maailmassa selvittiin, kun ajettiin omaa etua. Syntyi kauhun tasapaino, jossa eri tahojen itsekkäät edut kilpailivat ja löysivät status quon.

Uudessa maailmassa itsekkyyteen perustuva rakennelma ei riitä. On opittava ajattelemaan uudella tavalla. On ajateltava kokonaisuuksia. Uusi ajattelu koskee johtamisen koko ketjua omistajista toteuttajiin.

Uuteen yleensä mennään joko katastrofin kautta tai vapaaehtoisesti. Pelkään katastrofia, toivon viisauden lisääntymistä.

Eunukkeja vai eurooppalaisia valtiohenkilöitä

En ole vielä käynyt eunestämässä. Vanhakantaiseen tyyliin panostan varsinaiseen äänestyspäivään. Vaikka itse akti matkoineen vie vain hetken, siinä on aina juhlan tuntua, vaikkei ehkä kovin euforisen.

Euhdokkaani olen valinnut. En ole hyödyntänyt eukoneiden apua vaan olen luottanut euntuitiooni ja arvostelukykyyni. On mukava seurata tätä kihelmöivää jännitysnäytelmää, kun oma osuus on melkein himassa. Vaalitilaisuuksissa en käy, joten mainitut kykyni ovat sen varassa, mitä media suvaitsee kertoa minulle. Tosin hieman muutakin tietoa olen hankkinut euhteiskunnallisten suhteitteni avulla.

Media on ollut kärppänä. Mitro Revon kaapu ja risti ovat saaneet kiitettävästi palstatilaa. Vastaavasti kohu Timo Soinin ympärillä on laantunut. Liekö mies niin ylivoimainen, että mediakin pehmenee. Katainen pani puoleutoverinsa riviin tämän rasismiin viittavien teesien takia. Entä onko Vanhanen joutunut eulähtämään mistään? Entä Urpilainen? Vihreät käyvät tasaväkistä sisäistä kamppailuaan. Kristillisdemokraatit euskovat peurussuomalaisten taktiseen imuun. Ruotsalaiset harmittelevat entisajan näkyvien nimien jäämistä euhistoriaan. Ari Vatanen käy heulidioksidisotaansa.

Ihan kaikkia puoleuita saati euhdokkaita en maininnut, vaikka tasapuolisuusdirektiivin nimissä niin olisi keulunut tehdä.

Missä pihvi? Mistä me oikeastaan äänestämme? Oman maakunnan eudustuksesta? Oman puolueen menestyksestä? Julkkisten poliittisesta urasta? Vai mistä? Sisukkaita korpisotureita Brysseliin pitämään Suomen puolia itsekästä euta vastaan?

Asiaa koko kalapaniikissa ei ole ollut kuin särpimeksi. Monia persoonia on esiintyntyt. Valitse heistä sitten paras. Toiveenasi, ettei heistä tulisi mitään Brysselin eunukkeja vaan eurooppalaisia valtiohenkilöitä,
-ukkoja ja -eukkoja.

Eussa odottavat suuret haasteet. Miten vastaamme globaaliin finanssikriisiin? Millä teoin ilmaston lämpeneminen pysäytetään? Kaksi tärkeää mainitakseni. Pelkäästään niiden ratkaiseminen riittäisi eumissioksi. Siinä valossa ei ole kovin tärkeää, käyttääkö Mitro pappistunnuksiaan tai kenen imussa joku on sinne päässyt.

Musiikki tunkeutuu piilotajuntaan

Työkaverit ovat alkaneet kirjoittaa blogeja. Ovat saaneet vuorolistan, ja tekstejä näyttää syntyvän. Olin nyt ajatellut kirjoittaa musiikista, ja kas, huomasin, että Marjo-Riittakin oli juuri kirjoittanut musiikista. Joten tekstimme toivottavasti täydentävät toisiaan.

Tulin juuri kotiin mieltä ylentävästä konsertista. Hannu Kiiski oli järjestänyt Vihdin kirkkoon "Kevään sellot" -konsertin, 24 selloa Sibelius-Akatemiasta. Kirkko oli täynnä väkeä, ja sellot soivat jumalaisesti, kuten kirkossa sopii ajatella. Tauolla juotiin kahvia ja tavattiin tuttuja kirkonmäellä. Välillä laulettiin muutama tuttu yhteislaulu, joista varsinkin se seisaaltaan laulettu saksalaisen Fr. Paciuksen säveltämä ja ruotsinkielisen Runebergin runoilema laulu säväytti. Kaksituntinen tuntui yksituntiselta.

En kuuluu varsinaisiin taustamusiikin kuuntelijoihin, vaikka tietyissä tilanteissa taustalla soiva musiikki on melkein välttämätöntä. Joskus tunnelman, joskus aivotoiminnan vireyden takia. Varsinkin barokkimusiikki Bacheineen ja Vivaldeineen sopii tilanteisiin, joissa aivojen toiminta on hyödyksi. Tosin silloin ympärillä ei saa olla muuta hälyä.

Olen Talouselämässä siteeratun Maija-Liisa Frimanin kanssa samaa mieltä, että moni musiikki vaatii sillä tavalla oman keskittymisensä, että se ei sovi taustamusiikiksi. En panisi taustaksi Beethovenia enkä Sibeliusta enkä Verneri Pohjolan uusinta jazz-albumia.

Varsinaisesti musiikki on minulle pysähtymisen hetki. Tässä helvetillisessä menossa ihminen tarvitsee tilanteita, jolloin altistaa itsensä muulle kuin työlle tai elämän murheille. Musiikki puhuttelee piilotajunnan sopukoita ja tunkeutuu alueille, joille rationaalinen puhe ei ylety. Siksi kai tuntui hyvältä istua Vihdin kirkossa ja ottaa vastaan konsertin sanomaa.

Mielestäni Suomen hallituksen pitäisi avata jokainen istuntonsa kuuntelemalla kolme minuuttia tilanteeseen sopivaa musiikkia. Sama sääntöä koskekoon yritysten hallituksia ja johtoryhmiä. Lakia tästä älköön kuitenkaan tehtäkö, koska pakkomusiikki turmelisi musiikin varsinaisen voiman, sen vastustamattoman ja luovan salaperäisyyden.

Poikain kesken

Kävin Tallinnassa. Kaupunki tuli minulle tutuksi jo neukkuajan synkimmässä vaiheessa. Vuosien varrella olen pistäytynyt siellä usein. Se on lähelllä, se tarjoaa esteettisiä virikkeitä, ja siellä on nykyään erinomaisia ravintoloita.

Reissukaverini olivat vanhat ystäväni. Me kolme olemme muodostaneet klubin, jonka missiota ja visiota ei ole koskaan määritelty mutta joka siitä huolimatta tarjoaa meille mahdollisuuden tuulettaa ajatuksiamme ja kokemuksiamme. Klubimme on osavastaus moninaisiin tarpeisiimme: sosiaalisiin (olemme kavereita), henkisiin (pohdimme asioita), emotionaalisiin (kerromme mieltä askarruttavista asioista) ja tietenkin myös fyysisiin (ravitsemus kuuluu asiaan, samoin vaeltelu ympäriinsä).

Klubi alkoi 80-luvun puolivälissä. Jokainen meistä tahollaan oli valittu uuteen tehtävään. Juhlistimme tapahtumaa illanvietolla poikain kesken. Perinnettä on jatkettu tahtiin 1-2 tapaamista vuodessa. Joskus puhumme asiaa, joskus juttumme on huulenheittoa, useimmiten molempia sekaisin. Tällä kertaa vitsailimme toistemme maneereista, purimme lapsiimme liittyviä huolenaiheita, moitiskelimme kirkkoa virkamiesmäisyydestä sekä yritimme ratkaista johtamisen mysteeriä: miten huonoista johtajista tulisi hyviä. Sitten oli joitakin vakioaiheita, joista ei enempää.

Mikä tässä on tärkeää? No se, että tarvitsemme purkautumiskanavia. Ihminen on sosiaalinen olento. Hän voi huonosti, ellei hänellä ole verkostoja - termi, jota tuskin käytettiin kivikaudella mutta joka silloinkin oli tärkeää.

Läheiseni ovat pitäneet minua työorientoituneena. Itse en ole tuntenut itseäni sellaiseksi. Olen vain päässyt tekemään töitä, joista olen pitänyt. Siksi kai tarvitsisin erityisen paljon tilanteita, joissa tulisin ryöstetyksi pois työn maailmasta.

Klubimme nimi on "Ob-klubi", koska perustimme sen paikassa, jonka silloinen nimi oli Old Bakers (sana Old on nyttemmin jäänyt pois). Tämänkertainen gastronominen elämyksemme Tallinnassa oli ravintola Ö. Suosittelen lämpimästi.

Neukkuaikana Georg Ots -laiva oli varmin paikka tavata kirkollisista piireistä tuttua väkeä. Mukana meni kahvia, lenkkitossuja, farkkuja ja hieman kiellettyäkin tavaraa, kuten kirjoja. Nyt tavaravirta kulkee toiseen suuntaan.

Ettei totuus unohtuisi - usein porukassamme kuulee mehevän juorun. Kyllä me pojatkin sen taidon osaamme.

Nää kommarit ei tunne vappua

Tällaisen mietelauseen olin kuulemma tokaissut etsiessäni asiakkaan kanssa jotain päivämäärää. Näin väitti paikalla ollut kollegani, ja kollegojen sanaan on uskominen.

Luovuin paperikalenterista jo vuosia sitten. Kommunikaattorin allakkasivujen plärääminen on kätevää, vaikka fiboja sattuukin. Yksikään coaching-ryhmäläisistä ei protestoinut, kun ehdotin pitkäperjantaita tapaamisajaksi. Tosin kukaan ei protestoinut silloinkaan, kun pari viikkoa myöhemmin älysin esittää uutta päivämäärää. Ennen sentään pyhät erottuivat allakan punaisten tekstien avulla. Vappukin.

Vappuihini liittyy väkeviä muistoja, kuten varmaan monen muunkin vappuihin. Poikavuosina hommasin fillarin suurimmaksi osaksi vappumerkkien myyntituloilla. Sittemmin vapputienestien tilalle on tullut vappukulutus, epämukava kesälakki päätä hiostamassa.

Vapun taustahenkilö on Walburga, jonka ansioksi tuli myötävaikuttaminen siihen, että saksalaiset käännytettiin kristinuskoon. Tämä voimanainen julistettiin pyhimykseksi 1.5.779. Viikinkien hedelmällisyysjuhlaa vietettiin samaan vuodenaikaan, joten synergiaetujen nimissä juhlat fuusioituivat. Työläiset puolestaan fuusioituivat mukaan vuonna 1884, jolloin Yhdysvaltojen ammattiliitot vaativat kahdeksantuntista työpäivää, alkaen 1.5.

Vappu on moniulotteinen juhla, joka sopii kommareille, demareille, porvareille, teekkareille, uskovaisille ja kaikille siman tai kuohuvan ystäville.

Itse muistelen kommarikommenttini liittyneen helatorstaihin, mutta kollegan luotettavaan muistiin on taipuminen. Joka tapauksessa toivoisin, että kommarit tuntisivat sekä vapun että helatorstain. Ja mikä tärkeintä: että me kaikki tuntisimme arjen puurtamisen keskellä myös juhlan.

Hyvin menee

Blogeihin, kolumneihin ja vastaaviin kuuluu, että kirjoittajalla on huoli jostain. Tai hän ihmettelee, irvistelee, nälvii tai huokailee.

Nyt päätin olla huolestumatta mistään. Olen tyytyväinen siihen, että maapallolla voi vielä elää, että enemmistöllä on yhä työtä, että Suomi on varsin vapaa maa, että Obama on myötätuulessa ja että pääministeri ja toimitusjohtajamme kumpikin tahollaan ovat päässeet kihloihin. Siihenkin olen tyytyväinen, että puolueet ovat saaneet eurovaaliehdokaslistansa kasaan, ja että Ruotsissa moni asia on hyvin, ja että Venäjän presidentti on kiireittensä keskeltä ottanut aikaa tullakseen käymään Suomessa.

Työni puolesta olen tyytyväinen, että Suomessa on monta hyvää johtajaa ja että niinkin moni ihminen voi hyvin työpaikallaan. Erityisen iloinen olen siitä, että johtajien joukossa on monia eettisesti ajattelevia persoonia.

Omaan elämäänikin olen tyytyväinen. Sain talvirenkaat vaihdetuksi. Joka yö nukun ainakin muutaman tunnin. Olkapääleikkaukseni meni hienosti, eikä tarvitse käyttää kantosidettä. Vaimon kanssa ollaan väleissä, samoin useimpien lähisukulaisten kanssa.

Enkä murehdi sitäkään, viitsiikö kukaan lukea sitä, että moni asia on hyvin.

The business of the business is - to listen

Finanssikriisin yksi syy on siinä, että virhearviointien tekijät ovat toimineet omalakisesti. "The business of business is business" -ajatus on ollut tuhoava vetypommi. Milton Friedmanin ja hengenheimolaistensa suurena ajatuksena on ollut, että talouselämä toimii parhaiten, kun se kuuntelee vain talouselämää.

Mikään elämänalue ei ole sidosryhmä- tai etiikkavapaa vyöhyke. Vain lääkäreitä kuutelevat lääkärit, juristeja kuuntelevat juristit ja pappeja kuuntelevat papit kehittyvät irvikuvikseen, omnipotenteiksi ja kapeakatseisiksi.

"Yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa omistajilleen lisäarvoa", on ollut hokema, joka pohjimmiltaan on pelkkä uskomus, uskontunnustus, jonka edessä on kumarruttu. Sitä on toistettu, koska sitä on kuulunut toistaa.

Tässä sitä nyt ollaan. Loput päivän uutisissa.

Tämä ei tietenkään ole tarinan loppu. Ihmisen paras piirre on hänen kykynsä oppia. Yksi tämän kriisin oppi on, että asioita tulee tarkastella monelta kannalta. Talouselämä tarvitsee psykologiaa, filosofiaa, teologiaa ja historiaa (ja paljon muuta). Nämä kaikki puolestaan tarvitsevat taloustiedettä.

Eläkehäly osoittaa: toimintavalla on väliä

Hallituksen eläkepäätöksen kriitikot sanovat, että hallitus toimi väärin, kun se ei käynyt laajaa keskustelua asiasta ennen päätöksen tekemistä. Hallituksen puolelta on vastaavasti pidetty toimintatavasta käytyä keskustelua turhanaikaisena nipottamisena.

Koko vähitellen farssiksi muuttuva kohu on loistava esimerkki siitä, että toimintatavalla on väliä. Suomalaisen johtamisen ongelmat yleensäkin liittyvät huonoihin toimintatapoihin. Johtajat saattavat tehdä hyviä ja jämäköitä päätöksiä, mutta organisaation johtamiskulttuuri voi samaan aikaan olla kuralla - huonon johtamistavan vuoksi. Ja huono johtamiskulttuuri tarkoittaa huonoa ilmapiiriä ja huonoa työssä jaksamista. Hyvää johtamista on, että asioista keskustellaan.

Eläkeiän pituuden kannalta on olennaista, että väki jaksaa työssä. Väki jaksaa paremmin, jos johtaminen on hyvää, kuin jos se on huonoa.

Pääministeri tuli näyttäneeksi esimerkkiä juuri sellaisesta johtamisesta, josta on päästävä eroon, mikäli ihmisten toivotaan jaksavan pitempään työelämässä.

Eläkeikä kriteerinä tai käsitteenä on sekin mielenkiintoinen. Varsinainen pointtihan ei ole ikä vaan ihmisten jatkaminen työelämässä. Iästä puhutaan, koska se on helppo mittari: syntymätodistus käteen ja laskemaan - sieltä löytyy objektiivinen tieto.

Entä jos iästä puhuttaisiin vain vähän tai ei ollenkaan? Laadittaisiin kokonaan toisenlainen kriteeristö: terveys, ammatin erityispiirteet, motivaatiotaso, työpaikan ilmapiiri ja johtamisen tila jne. Ihmiset tutkittaisiin muutaman vuoden välein ja piirrettäisiin yksilöllisiä työelämän pituuskäyriä. Jossain kohtaa on yksilöllinen E-piste, ihanneikä mennä eläkkeelle. Jos haluaa eläköityä vähän ennen, luopuu samalla osasta ihanne-eläkettä. Jos taas haluaa jatkaa pitempään, kerryttää samalla eläkettään. - Näin oikeastaan toimitaan nytkin - mutta koko asiasta tehtäisiin hallitumpi.

Nykyinen superkertymä (--> 68) muuten sisältää suuren epäoikeudenmukaisuuden. Kertymästä pääsevät oikeasti nauttimaan vain ne, joiden työ on helpointa, valkokaulusväki. He jaksavat kyllä, jos työpaikan ilmapiiri on edes kohtalaisen kelvollinen. Kuvittelen heidän samalla jo valmiiksi kuuluvan parhaiten palkattuun kansanosaan. En ole huomannut kenenkään älähtävän tästä.

Eläkkeelle - jos työ ei maita

Arvotaan suomalaisten virallinen eläkeikä.

Niin kuin sillä olisi mitään väliä. Kansa menee eläkkeelle silloin kuin haluaa ja jaksaa. Kyllä kansa töissä pysyy, jos hommat tehdään järkeviksi, mitoitetaan oikein ja johdetaan oikeudenmukaisesti. Ei töissä välttämättä tarvitse olla kivaa, mutta kurjaa siellä ei saa olla.

Tutkittua tietoa on. Tiedämme, miten kuusikymppisten työoloja pitäisi kehittää. Juhani Ilmarisen tutkimukset osoittavat, että viimeistään siinä vaiheessa väki alkaa antaa arvoa arvostavalle johtamiselle, reilulle työkaveruudelle ja tukea antavalle työyhteisölle.

Enemmän kuin lakeja tarvitsemme johtamisen ja työyhteisöjen kehittämistä. Onneksi sitä on tehtykin: Tykes-ohjelmat, eläkevakuutusyhtiöiden palvelut ja monet muut hankkeet ovat siitä esikuvallisia esimerkkejä. Mutta nykyeväät eivät riitä, mikäli kansa oikeasti halutaan saada viihtymään töissä.

Hallitus sanoo, luonnollisesti, että työhyvinvointiin aiotaan kiinnittää huomiota. Seuraavaksi on toiminnan aika.

On fyysisesti kuormittavia ammatteja, joita on lähes mahdoton muovata sellaisiksi, että niissä jaksaa pitkään. Mutta meillä on entistä enemmän töitä, joissa enemmän kuin vahvoja lihaksia tarvitaan ajattelua, kokemusta ja vuorovaikutustaitoja. Niissä tehtävissä saatamme olla parhaimmillamme vasta nykyeläkeiän jälkeen.

On kaikinpuolin hyvä (ja välttämätöntä), että eläkkeelle siirtymisikä nousee. Siihen tarvitaan työelämämuutoksia.

Yliopistouudistus - ei taivas eikä helvetti

Yliopistouudistuksen retoriikka noudattaa samaa kaavaa kuin muidenkin muutosprosessien.

Ensinnäkin puhutaan "uudistuksesta". Uudistaminen on lähtökohtaisesti myönteistä ja tavoiteltavaa. Kukapa tohtisi kieltäytyä uudistumasta, joten mainittu sana sopii mihin tahansa siirtoon tai valtapeliin. On "organisaatiouudistus" tai "palkkauudistus" tai "tuoteuudistus". No, tämä on lähinnä neutraali havainto, kuriositeetti, ei kannannotto.

Varsinainen väittely noudattaa sekin vanhaa kaavaa. Toinen osapuoli näkee muutoksen helvetillisenä uhkana, toinen taas taivaallisia ulottuvuuksia avaavana mahdollisuutena.

Yliopistojen sisältä kaikuu ääni, joka korostaa yliopistolaitoksen tuhatvuotista perinnettä. "Kun tuhanteen vuoteen ei ole tarvinnut tehdä nyt kaavailtuja uudistuksia, niitä ei tarvitse tehdä nytkään." "Tieteellistä tutkimusta uhkaa suuri vaara, jos ulkopuoliset pääsevät vaikuttamaan yliopiston asioihin."

Vastapuolen argumentit eivät ole sen loistokkaampia. "Mikään ei oikeastaan muutu, varsinkaan tutkimuksen riippumattomuus. Yliopistot saavat oikeastaan lisää vapautta."

Ontuvaa retoriikkaa puolin ja toisin. Mikä este muutoksille on se, että ennen ei ole tehty tällaisia muutoksia? Tai kuka täällä enää voisi kuvitella toimivansa tyhjiössä, johon ulkopuolinen maailma ei vaikuttaisi? Tai miksi sitten tehdä muutoksia, jos mitään ei kuitenkaan aiota muuttaa?

Itse luotan tieteellisen tutkimusyhteisön pitkään perinteeseen ja kulttuuriin. Sitä eivät hallinnolliset piruetit horjuta. Jos horjuttaisivat, niin tutkimuskulttuuri olisi huteralla pohjalla, eikä ansaitsisi nykyistä arvostustaan. On oikein, että professorikunta ja muu yliopistoväki on barrikaadeilla. Mutta käy tässä sodassa niin tai näin, niin ei tässä mikään kaadu.

Ehkä olen turhan luottavainen, mutta uskon yliopiston valitsemien ulkopuolisten hallitusjäsenten ymmärtävän kohtuullisen hyvin akateemisen maailman tarpeita. He ovat mitä todennäköisimmin korkeakoulujensa alumneja, usein itsekin tutkijoina toimineita. Kenen intresseissä olisi heikentää suomalaisen tieteellisen tutkimuksen tasoa?

Vastuulliset vai vastuuttomat irtisanomiset

”Yritysten on nyt kannettava vastuunsa”, sanoo valtionjohto. Tasavallan presidentti ja pääministeri ovat antaneet äidilliset ja isälliset kommenttinsa.

Vastakaiku on tietenkin jakautunutta. ”Hyvä kun pitävät meidän tavallisten palkansaajien puolia.” Tai: ”Valtio ei voi mitään yrityksille. Turha yrityksiä on lähteä syyllistämään.”

Olen jyrkästi samaa mieltä molempien ääripäiden kanssa.

Ensiksikin, vastuullisuuteen vetoaminen ei ole syyllistämistä. Vetoaminen on vastuullisen vaikuttajan vastuullista toimintaa. Valtiojohto tekee paljon muutakin kuin säätää lakeja ja kontrolloi niiden noudattamista. Se toimii mielipide- ja mielialajohtajana. Sen toimenkuvaan kuuluu käyttää puheenvuoroja, jotka ovat enemmän vaikuttamista kuin velvoittamista. Velvoittaa valtio voi lakien kautta. Vaikuttaa se voi myös puheella. Olisi outoa, jos valtionjohto ei muistuttaisi yrityksiä vastuullisuudesta, jopa pelkkänä rituaalinakin. Sen kuuluu tehdä niin. Piste.

Toiseksi, yritykset toimivat itsenäisinä toimijoina, kukin omien uskomustensa ja arvojensa, oman tietonsa ja oman tilannearvionsa pohjalta. Vastuullinen yritysjohto epäilemättä kuulee valtionjohdon ja muun yhteiskunnan vetoomukset (paino sanalla vastuullinen), pyrkii viimeiseen saakka välttämään lomautukset ja irtisanomiset, joskus onnistuen, joskus todeten että sittenkin joudutaan irtisanomaan. Kukaan järkevä henkilö ei voi sanoa, että irtisanomiset olisivat aina vastuuttomia. Muutaman hengen irtisanomisella voidaan välttää suuren joukon työttömyys. Joskus on vastuullisempaa irtisanoa kuin olla -sanomatta.

En ole sinisilmäinen. Kyyninen minäni kertoo, että tätä tilannetta käytetään härskisti hyväksi. Hyväksikäyttäjiä on aina. Jotkut käyttävät hyväksi sairaus- ja työttömyyspäivärahoja ja erilaisia etuuksia. Jotkut käyttävät hyväksi taloustaantumaa. Vapaamatkustajia on ikävä kyllä joka puolella.

Silti: hyväksikäyttäjien takia ei kannata leimata koko suurta ryhmää, ei työttömiä eikä yritysjohtajia.

Itse kunkin sinisilmäisyyden tai kyynisyyden välisestä suhteesta riippuu, katsooko enemmistön toimivan vastuullisesti tai vastuuttomasti. Itse lukeudun vielä kyynittömiin ja uskon rehellisiin johtajiin ja rehellisiin palkansaajiin. Pääsääntöisesti.

Presidentinvaaliravit

Presidenttigallupit ovat alkaneet huvittaa, mikä luultavimmin on niiden tarkoituskin.

Loppujen lopuksi ei ole väliä, kuka on seuraava Suomen Tasavallan presidentti – riittävän edustuskelpoisia ehdokkaita kyllä löytyy. Paljon kiinnostavampaa on, kuka pitää hallussaan Yhdysvaltain presidenttiyttä. Suomalaisten hyvinvoinnin, turvallisuuden ja tulevaisuuden kannalta Valkoisessa talossa tehtävät päätökset ovat merkittävämpiä kuin ne, joita tehdään Mäntyniemessä.

Presidentinvaaleja galluppeineen kannattaa järjestää, koska kaipaamme vaalijännitystä. On vähän kuin katsoisi raveja: yksi hevonen ottaa johtoaseman ja yleisö seuraa, kestääkö johto loppuun saakka. Vaalit ovat eräänlaista pitkitettyä ravijännitystä. Takaa voi tulla musta hevonen.

Intohimojen kiihkeyden kannalta ravejakin parempi vertailukohta on tamperelainen, oululainen tai porilainen jääkiekko. Kenenkään elämää ei hetkauta, voittaako Tappara, Kärpät vai Ässät. Mutta kiekkofanina olen polleeta poikaa, jos Ässät sattuu voittamaan. Niin presidentinvaaleissakin. ”Me voitettiin.” Ja elämä jatkuu, kuten jatkuisi ilman voittoakin.

Täytyy hakea lehti postiluukusta. Onkohan Niinistö ottanut lisää keulaa?

Maailma sai messiaan

Maailma sai messiaan, pitkästä aikaa. Obamaan suunnatut odotukset eivät ole tästä maailmasta. Silti tämä hurmos puoltaa paikkaansa.

Obama on karismaattisimpia hahmoja kansanjohtajien historiassa. Mieleen tulee Gandhi, Churchill, Kennedy sekä ikävä kyllä Hitler. Karisma on muutakin kuin henkilön ikioma ominaisuus. Henkilölle tai kaltaiselleen täytyy olla sosiaalinen tilaus: oikea tarve, tilanne ja ajoitus.

Nyt karismaattisen johtajan kriteerit ovat täyttyneet. Obaman henkilön erilaisuus kiehtoo, sillä Amerikassa syntyneiden valkoisten miesten tavat jo tiedetään. Hän vaikuttaa moraaliselta arvojohtajalta, mikä on erityisen virkistävää - omia kapeita kansallisia tai taloudellisia etuja ajavia johtajia on niitäkin jo nähty. Maailman ykkösvaltio on sotilaallisessa, taloudellisessa ja sosiaalisessa kriisissä, mikä pakottaa etsimään Johtajaa. Kun uusi johtaja lisäksi on loistava reettori, niin ei ihme, että palvovat katseet suuntautuvat Yhdysvaltojen Valkoiseen taloon.

Obaman onnistumisen lopullinen koetinkivi on hänen arjen toimintakyvyssään, kaikessa siinä, missä ei tarvita karismaa. Jos teot puuttuvat, karisma hiipuu. Jos teot vievät oikeaan suuntaan, karismasta on suunnatonta hyötyä.

Toinenkin koetinkivi tulee testattaksi, hänen moraalinen rohkeutensa, integriteettinsä säilyminen. Noin kiihkeiden odotusten paineissa joku voisi alkaa isotella tai muuten vain ulosmitata tilanteen tarjoamaa henkilökohtaista hyötyä. Onneksi Obamalla on taustansa. Sekä ennen kaikkea Michelle, joka vaikuttaa selväjärkiseltä jalat maanpinnalla kulkevalta vahvalta naiselta.

Unelmana hitauden kulttuuri

Oli kummalista viettää pitkä talviloma, poissa Suomesta. Kotona olen innokas uutisvirtojen seuraaja. Katselen ja luen samat uutiset moneen kertaan, seuraan yksityiskohtia, etsin täydentäviä tietoja, kommentteja ja ymmärrystä ilmiöiden vaikutuksia yhteiskuntaan.

Lomallakin olin suurin piirtein jyvällä tapahtumista. Tiesin, että Gazassa sodittin, että Venäjän ja Ukrainan välillä oli kriisi, että Niinistö meni naimisiin ja että lentokone pakkolaskeutui Hudson-jokeen. Pääasiassa olin kuitenkin uutisiin nähden ulkona, kirjaimellisesti.

Luin pari hyvää kirjaa, juttelin perheenjäsenten kanssa ja katselin aamulenkeilläni tavallisten ihmisten elämää. En murehtinut liikoja, vaikken tiennytkään Obaman viimeisiä ajatuksia tai hallituksen ja opposition sen hetkistä kiistakysymystä.

Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Normaalielämässä elän enemmän aktiivisuuden ja nopeuden kulttuuria. Lomalla olin keskellä hitauden ja viipymisen maailmaa (vaikka läheiseni ehkä tulkitsivat minua toisin), kirjoittelin päiväkirjaa, rupattelin kaikessa rauhassa, tunsin hiekan varpaissani.

Sen verran olen ehtinyt tulla realistiksi, että en tee uudenvuoden lupausta "Aaltonen muuttaa kokonaan tapaansa olla". Mutta sen verran minussa on vielä idealistia, että haluan noiden viikkojen jättävän jonkun jäljen elämääni. Vähemmän tarkertumista tapahtumien virtaan, enemmän nauttimista tästä hetkestä.

Tämä ei ole lupaus. Se on unelma. Mutta kaikki muutos lähtee unelmista.