Kyynisesti kyynikoista

Kyynikoihin olen alkanut suhtautua kyynisesti. Paitsi niihin kyynikoihin, jotka osaavat nauraa kyynisyydelleen ja jotka eivät vaadi, että kaikkien muidenkin tulee olla kyynikoita. Näille tyylikyynikoille kyynikkoudesta on tullut elämäntaidetta, ihailtavaa toisinajatteluutta.

Kyynisyyteni kohdistuu narrikyynikoihin. Heihin, jotka kuvittelevat olevansa intellektuelleja uutisoidessaan, että idealistit ovat idealisteja ja että asiastaan innostuneet ovat tyhjänpäiväisiä taivaanrannanmaalareita. Blogeissaan he luovat kohteestaan naurettavan irvikuvan ja sitten osoittavat älykkyytensä ja moraalisen rohkeutensa sanoessaan ”ei!” moiselle ilmiölle. Ikään kuin joku muu haluaisi ihannoida kyseistä irvikuvaa.

Työpaikoilla heidän t-paidassaan lukee, että ”täällä ei saa innostua” tai että ”täällä ei saa olla hauskaa”. Varsinkin nuorempien työkavereiden ideat he latistavat vähättelevillä ilmeillä tai huokaamalla, että ”tota kokeiltiin jo 70-luvulla, keksikää jotain uutta”. Kyynikon sanat pistävät kuin kyyn purema.

Heille on jäänyt murkkuvaihe päälle: ”Mutsi on tyhmä.” ”Tää on mälsää.” ”Eiks kukaan tajuu mitään?” Tai sitten he ovat pettyneet uraunelmiinsa ja pitävät huolen siitä, ettei kukaan mukaan unelmoi mistään.

Antiikissa kyynikot olivat filosofinen koulukunta. Sokrateen oppilas Antisthenes synnytti filosofiryhmän, joka koostui tinkimätöntä moraalia tavoittelevista suurista individualisteista. Kyynikot luopuivat sosiaalisista suhteista, tieteellisestä tutkimuksesta ja elämän nautinnoista. Roomassa kyynikoita ihailtiin sekä ajattelijoina että satiirikkoina. Tosin joukossa oli myös huijareita, joiden takia koko ryhmää saatettiin välillä pitää narrimaisena. Kyynikoiden ajattelun pohjalta syntyi stoalaisuus, itsehillinnän ja ylevän etiikan oppi.

Antiikin kyynikot valitsivat tiensä tyynen tietoisen filosofisen pohdinnan tuloksena. Narrikyynikot ovat kyynikoita, koska he ovat ajautuneet kyynikkouteensa.

Pakko myöntää, että minussa on kyynisyyttä, joka kohdistuu muihinkin kuin kyynikoihin. Suhtaudun kyynisesti ihmisiin, jotka esittävät tietävänsä koko totuuden, ovat he sitten uskonnollisia fanaatikkoja, luonnontieteen tutkijoita tai minkä tahansa ammattikunnan huippuunsa jalostettuja muotovalioita tai poliittisen ideologian yksisilmäistä huutosakkia.

Suomalaiseen johtamiseen en suhtaudu kyynisesti, koska minulla on idealistinen unelma. Uskon, että johtaminen voi kehittyä ja että työelämä voi uudistua. Kyynikot naureskelevat moiselle idealismille. Naurakoot.

”Kyynikko on ihminen, joka kukkien tuoksua tuntiessaan alkaa etsiä ruumisarkkua katseellaan”, sanoi Henry Louis Mencken, viime vuosisadan alkupuolella elänyt amerikkalainen journalisti, satiirikko ja melko tyylikäs kyynikko.

Järki, tunteet ja moraali

Aivotutkijat ovat alkaneet puhua emootioista. Vaikka tunteet ovat kuuluneet Homo sapiens -lajin aivotoimintaan lajin alkuvaiheista asti, niitä on käsitelty lähinnä taiteessa, kuten runoissa ja musiikissa. Vakavasti otettava tiede ei ole tunteista piitannut. Nyt on parasta ruveta piittaamaan. Tästä kaikesta saa avartavan kuvan George E. Vaillantin kirjasta Hengellisyyden evoluutio. Vaillant on arvostettu tutkijapsykiatri, joka on vaikuttanut muun muassa Positiivisen psykologian keskuksen ohjausryhmässä.

Aivoissa ovat omat paikkansa matematiikan harjoittamista tai kiintymyksen osoittamista varten. Vasen ja oikea aivopuolisko painottuvat hieman eri tavoilla, tosin ei kovin jyrkästi. Samoin käsitteelliseen ajatteluun erikoistunut aivokuori ja tunteita tuottava limbinen järjestelmä ovat aivojen eri kerrostumia.

Homman hienous on siinä, että nämä eri aivoalueet kykenevät saumattomaan yhteistyöhön. Ilman niiden välistä intensiivistä vuorovaikutusta emme venyisi inhimilliseen käyttäytymiseen. Emme pärjäisi tieteessä, taiteessa emmekä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Intuitiivisesti tästä on oltu jyvällä jo tuhansia vuosia. Viime vuosisadat ovat kuitenkin olleet rationaaliseen ajatteluun erikoistuneen aivokuoren tuotosten ylistystä. Psykiatria tunnisti lähinnä kielteiset tunteet. Vielä viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla monet psykologian teoriat pitivät emootioista puhumista tarpeettomana. Uskontokin rajattiin järjestelmiin, dogmeihin ja organisaatioihin.

Ihminen kykenee toimimaan moraalisesti oikein, kun hänen ajattelunsa ja tunteensa ovat kytköksissä toisiinsa. Pelkkä teknislooginen äly tuottaa laitteita, ohjelmia sekä tunteistaan vieraantuneita poliitikkoja, johtajia ja asiantuntijoita. Saamme aikaan pikkutarkkoja säädöksiä, ja samalla keksimme keinoja kiertää niitä. Moraalinen toiminta on järjen ja tunteen välinen liitto.

Aivojen tehtävänä on ajattelemisen lisäksi tuottaa iloa ja surua, kunnioitusta ja häpeää, toivoa ja pelkoa, kyllästymistä ja haltioitumista, rakkautta ja vihaa. Kielteiset tunteet ovat tärkeitä, koska niiden avulla selviämme kriittisistä hetkistä. Myönteisten tunteiden avulla kasvamme henkisesti ja kykenemme moraalisesti vastuulliseen toimintaan.

Vaillantia lukiessani pohdin työpaikoilla vallitsevaa ilovajetta ja organisaatioissa arvostettua tunneköyhää retoriikkaa. Jos järki löytää kumppanikseen tunteet, tuloksena voi olla työelämän ja johtamisen uusi tulevaisuus. Se voisi olla tärkeä löytö jopa koko ihmiskunnalle

Linkitin

Ensimmäisen kipinän sosiaaliseen mediaan eli someen sain pari vuotta sitten asiakkaaltani, joka kertoi kokemuksistaan LinkedIn-käyttäjänä. Pyysin häntä linkittämään minutkin mukaan. Koska sana LinkedIn on monen suussa hankala, päätän tässä samalla tehdä fennolingvistisen innovaation ja antaa kyseiselle medialle käyttönimen Linkitin, sillä linkittimestä siinä on kyse.

Toisin kuin monet, en ole hyödyntänyt Linkitintä urani etenemisen apuna. En myöskään ole etsinyt aktiivisesti uusia bisneskontakteja. Eniten inspiraatiota olen saanut Linkittimen Leadership Think Tankista, jossa on ollut meheviä keskusteluketjuja johtamisesta. Parasta antia on jo muutaman kuukauden ajan jatkunut keskustelu managementin ja leadershipin välisestä suhteesta. Meille suomalaisille kyseinen jaottelu ei ole ollut merkityksellinen, ennen kuin englannista tuli bisneskielemme.

Linkitin on esimerkki siitä, että some sopii syvällisen keskustelun alustaksi. Totta, mamupuheita ja herjoja on Facebookissa, jota arkisemmin kutsutaan Naamakirjaksi, sekä internetin keskustelupalstoilla. Väitän silti, että somessa on valtavan paljon asiallista keskustelua, mielenkiintoisia ajatuskokeita, reipasta väittelyä omilla nimillä sekä aforisminomaisia teräviä analyysejä.

Lisäksi some tarjoaa linkkejä esimerkiksi mielenkiintoisiin blogeihin. Muutama päivä sitten linkkauduin Esko Kilven blogiin, jossa hän vertaa Caravaggion taideteoksen 1600-luvulla saamaa kohtelua nykyiseen johtamisen idealisointiin. Samaan hengenvetoon luin useita Kilven blogeja. En ehkä olisi hoksannut lukea niitä ilman somesta saamaani vinkkiä - Linkitin on myös vinkitin. Jos osaisin käyttää digimediaa yhtä hyvin kuin Kilpi, olisin liittänyt edellisiin virkkeisiin tagin, jolle en tunne suomenkielistä vastinetta (täky?) mutta jota klikkaamalla olisit päässyt suoraan mainitsemaani blogiin. Toivon, että löydät tiesi sinne googlaamalla.

Facebookissa piipahdan useimpina päivinä. Teen kysymyksiä, heitän mieltäni askarruttavia ärsykkeitä, otan osaa joihinkin keskusteluihin. Lähes aina vilkaisen, mitä oman nuorisoni mielessä liikkuu. Kerran valmistin kokonaisen esitelmän vastauksista ja mielipiteistä, joita sain esittämääni kysymykseen. Vastaukset olivat niin hyviä, ettei niihin kovin paljon omiaan tarvinnut lisätä. Muistin mainita lähteeni.

Linkittimen management-leadership -keskusteluun tulleiden kommenttien määrä puhkaisee lähipäivinä tuhannen haamurajan.

Hyvikset ja pahikset

Vaaliraha- ja muut sotkut ilmaantuvat tilaamatta kuin entiset faksit. Merisalo sitä, Merisalo tätä, Nova, Säätiö, Se ja se kansanedustaja. On hyvä, että asiat pengotaan perinpohjin. Nytkin kyseessä on kummallinen sählinki, johon on sekoittunut liiketoimintaa, vallan- ja miellyttämisenhalua ja suhteellisuudentajun hämärtymistä.

Median tiedonjyvästen varassa tässä eletään. Kunakin kvartaalina syntyy suuri tarina, joka sitten unohtuu, ja tilalle tulee uusi tarina, kunnes vanha taas pullahtaa esille, kuten nytkin Kanervan päästyä kuulusteluihin ja Tiuran muuhun hiostukseen.

Media ei voi mitään sille, että me mediankuluttajat luomme harhaisen kuvan maailmasta: Suomessa on pieni ryhmä kähmijöitä, ja muut ovat puhtoisia. Puhtoiset voivat sitten turvalliselta aitiopaikaltaan katsoa, miten kähmijät vajoavat syvemmälle kuramonttuun.

Vaalirahasotku on jäävuoren huippu. Se on ollut mahdollista vain, koska sen syntymiselle on ollut hedelmällinen maaperä. Oman asian ja edun tavoittelijoita on yrityksissä, virastoissa, kunnissa ja kerhoissa, henkilöitä, jotka tarpeen tullen unohtavat eettiset normit ja jopa lain ja säädökset. Jotkut toimivat juonikkaammin, jotkut tökerömmin ja epäammattimaisemmin.

Uskon ihmisen hyvyyteen, mutta en ole niin sinisilmäinen kuin läheiseni luulevat. Meillä kaikilla on taipumus pahaan. Maailma ei jakaannu hyviksiin ja pahiksiin. Ne molemmat ovat meissä, vaikka ehkä eri suhteissa. Jostakusta tulee Äiti Teresa, joka tuskin hänkään oli rikkeetön. Jostakusta tulee Stalin, jossa hänessäkin luultavasti on ollut ripaus hyvää. Kukaan 265:stä paavista ei ole ollut nuhteeton.

Jäävuoren huiput näkyvät. Onneksi edes ne.