Mika Ihamuotila toteuttaa kutsumustaan

Tapio Aaltonen:

Tällä viikolla olen puhunut kutsumus-teemasta kolmessa eri tilanteessa. Se on ollut joka kerta hauskaa ja valaisevaa, enkä tarkoita nyt oman ääneni kuuntelemisesta saamaani kokemusta. Osanottajat ovat kertoneet ajatuksiaan kutsumuksesta. Ilmassa alkaa olla ymmärrys, että muutkin kuin sairaanhoitajat ja papit toteuttavat kutsumustaan.

"Kutsumus on sitoutumista ja omistautumista johonkin." "Se on oman sisäisen äänen kuulemista." "Se voi olla elämänmittainen juttu." "Kutsumus on myös tapa olla." "Joskus kutsumus on hukassa". Tämäntyyppisiä kommentteja väki heitti.

Viime talvena kirjoitin kirjan "Luova kutsumus - tarkoituksen kokemisen taito". Joku kysyi kirjoittamiseen käyttämääni aikaa. "Kaksikymmentä vuotta aktiivista kypsyttelyä ja kaksi kuukautta aktiivista ajatusten tulostamista ruudulle". Siitä on tosiaankin 20 vuotta, kun havahduin ajattelemaan, että meillä kaikilla on kutsumuksemme, oma aito tapamme totetuttaa itseämme ja täyttää paikkamme maailmassa.

Seuraavina vuosina käsittelin kutsumusteemaa kymmenissä workshopeissa eri puolilla Suomea ja vähän muuallakin. Sitten tuli aiheen painuminen jonnekin aivojen syvyyksiin hautumaan ja odottamaan uutta tulemistaan.

Edellä sanottu oli pakko kirjoittaa, jotta selviäisi, miksi minusta tuntui erityisen hohdokkaalta lukea Talouselämästä Marimekon uuden omistajan Mika Ihamuotilan ajatuksia.

"En mene omistajaksi enkä duuniin mihinkään, ennen kuin minulla on kutsumus", oli Ihamuotila tehnyt itselleen selväksi. "Kesän lopulla tuli tunne, että johonkin pitää ryhtyä. Ja sitten kohde vain kirkastui: Marimekko tietysti! Suomen suomalaisin yritys. Se olisi kutsumus!"

Haastattelu on lehden numerossa 39. Kannattaa lukea koko stoori.

En kuulu niihin, jotka keräävät leikekirjaa. Silti joskus (harvoin) leikkaan (revin) lehdestä osuvan artikkelin. Joskus jopa löydän sen silloin kun tarvitsen sitä. Tässä lehdessä oli muutakin säilyttämisen arvoista, kuten Koroman kirkkoa ravisteleva kolumni heti Ihamuotila-jutun jälkeen ja Seppäsen Pelin henki lehden lopussa. Osuipa silmääni oman kutsumuskirjani selkämys sivulla 34 jutussa, jonka ingressi alkaa kysymyksellä "Oletko hukassa elämässäsi?" Säästän siis koko lehden.

Joskus kutsumus on hukassa. Joskus elämä voi olla hukassa. Hukkumisen vastakohta on löytyminen. Siinä välissä on prosessi nimeltä etsiminen.

Suomi on kadottanut viattomuutensa

Tapio Aaltonen
”Suomi on kadottanut viattomuutensa”, sanoi joku heti Jokelan tapahtumien illan lähetyksessä TV:ssä. ”Ainakin jokin verho on repäisty pois”, toinen tarkensi. Tulee olemaan aika ennen Jokelaa ja aika sen jälkeen. Niin ainakin nyt ajattelemme.

Suruun liittyy paljon oheistunteita ja –keskusteluja. Koska surusta on vaikea puhua, on helpompi siirtää keskustelujen painopiste poliisin toimintaan, Opetushallituksen ohjeisiin, verkkosivujen viesteihin sekä ennen kaikkea tapahtumaketjun yhä tarkempaan analysointiin. Tätä keskustelua tulemme seuraamaan vielä kauan. Joku esimiesvalmennettavani sanoi alkavansa protestoida koko tulevaa keskustelua. ”Iltapäivälehdet saavat nyt jäädä väliin.” Hän katsoi, että surullisen tragedian avulla tehdään bisnestä.

Itseni tuntien tulen melko varmasti seuraamaan nyt alkanutta vellovaa keskustelua. Vaikka se ehkä on surun kieltämistä, niin se on samalla myös kollektiivista surutyötä. Tunteiden käsittely on joskus sitä, että puhuu tunteiden vierestä, enemmän ”asiapohjalla”.

Mitenkähän näitä tapahtumia on käsitelty työpaikoilla? Ohjaamassamme koulutuksessa järjestimme Hessun kanssa pienen aamuhetken osanottajien kanssa. Jokainen sai kertoa, mitä ajatuksia edellisen päivän traaginen tapahtuma oli herättänyt. Keskustelu olisi jatkunut vaikka miten pitkään. Välillä puhuttiin tunteista. Välillä pohdittiin sitä, pitäisikö meidän työpaikoilla huomata, jos jollakulla on itsetuhoisia mietteitä. Emme edes yrittäneet löytää vastauksia, mutta itse pohdinta tuntui puhdistavalta. Oletan, että monilla työpaikoilla on ollut hiljaisia hetkiä. Ehkä kynttilöitäkin on sytytetty. Olisipa mukava kuulla viestejä työpaikolta. Täytyy alkaa kysellä.

Näillä mietteillä aloitan blogini. En vielä tiedä, miten usein kirjoitan. Luultavasti aika usein. Jos joku lukee näitä, niin otan mielelläni palautteita. Vastailen mielelläni myös kysymyksiin tai käsittelen ehdotettuja teemoja.

On aika surra. Ja on aika iloita. Kaikella on aikansa.

Tapio Aaltonen