Unelmana hitauden kulttuuri

Oli kummalista viettää pitkä talviloma, poissa Suomesta. Kotona olen innokas uutisvirtojen seuraaja. Katselen ja luen samat uutiset moneen kertaan, seuraan yksityiskohtia, etsin täydentäviä tietoja, kommentteja ja ymmärrystä ilmiöiden vaikutuksia yhteiskuntaan.

Lomallakin olin suurin piirtein jyvällä tapahtumista. Tiesin, että Gazassa sodittin, että Venäjän ja Ukrainan välillä oli kriisi, että Niinistö meni naimisiin ja että lentokone pakkolaskeutui Hudson-jokeen. Pääasiassa olin kuitenkin uutisiin nähden ulkona, kirjaimellisesti.

Luin pari hyvää kirjaa, juttelin perheenjäsenten kanssa ja katselin aamulenkeilläni tavallisten ihmisten elämää. En murehtinut liikoja, vaikken tiennytkään Obaman viimeisiä ajatuksia tai hallituksen ja opposition sen hetkistä kiistakysymystä.

Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Normaalielämässä elän enemmän aktiivisuuden ja nopeuden kulttuuria. Lomalla olin keskellä hitauden ja viipymisen maailmaa (vaikka läheiseni ehkä tulkitsivat minua toisin), kirjoittelin päiväkirjaa, rupattelin kaikessa rauhassa, tunsin hiekan varpaissani.

Sen verran olen ehtinyt tulla realistiksi, että en tee uudenvuoden lupausta "Aaltonen muuttaa kokonaan tapaansa olla". Mutta sen verran minussa on vielä idealistia, että haluan noiden viikkojen jättävän jonkun jäljen elämääni. Vähemmän tarkertumista tapahtumien virtaan, enemmän nauttimista tästä hetkestä.

Tämä ei ole lupaus. Se on unelma. Mutta kaikki muutos lähtee unelmista.