Poliitikot, muutosjohtaminen on osaamislaji

Muutosjohtamista toteutetaan enimmäkseen taitamattomasti. Poikkeuksena ovat tilanteet, jossa muutosjohtamista toteutetaan vieläkin surkeammin.

Tämän osaamislajin paarialuokkaa ovat muutamat julkisen sektorin piirissä toteutetut hankkeet, joissa poliitikot tekevät päätökset vaivautumatta kysymään mitään niiltä, joita asia koskee ja jotka tuntevat asiaa.

Kysymättömyyden ymmärtää. Kun kysyy, voi saada vastauksia, jotka eivät miellytä. Voi joutua selittämään jo tehtyjä päätöksiä tai muuttamaan niitä. Tai sitten kysyminen ei vain sovi vallitsevaan hallintokulttuuriin.

Muutoksen kohteena olevat miettivät, mitä muutoksilla ajettiin takaa. Oliko se jonkun poliittisen tahon kosto? Onko jossain tehty poliittinen lehmänkauppa? Vai olemmeko tehneet niin surkeaa työtä, että meidät ajetaan alas tai pannaan sivuraiteelle?

Tällaisia kysymyksiä ovat tehneet sadat suomalaiset viime kuukausien ja vuosien aikana.

Jos minulla olisi valta, järjestäisin kaikille poliitikoille muutosjohtamisen kurssin. Kurssilla olisi aimo annos etiikkaa, viestintää ja - "miten tunnistaa omat piilomotiivinsa" -opastusta. Ja päälle ammattimaista koutsausta.

Ei silti, olen tavannut hyvääkin muutosjohtamista, sekä julkisella että yksityisellä sektorilla. Jopa erittäin hyvää. Ammatilliset sitoumukseni estävät minua mainitsemasta nimiä, mutta uskokaa pois.

Johtajuus alkaa siitä, mihin yleinen ajattelu päättyy

Hyvinä aikoina on helppo johtaa. Kaikki rullaa. Riittää kun on johtavinaan. Firma menestyy, asiat tapahtuvat, tavoitteet saavutetaan, väki… no, nurina ei sentään lopu.

Huonot ajat ovat johtajuuden koetinkivi.

Kriisiaikoina hyvä johtaja panee itsensä likoon, koko persoonansa. Huono johtaja katsoo, mitä muut tekevät ja huomaa, että he laittavat väkeä pellolle. Siitä hän saa oivalluksen: ”Siispä mekin.”

Huonon johtajuuden varsinainen huonous on, että siinä johtaminen on vakiintuneiden sabluunoiden mekaanista toistamista, muutaman yleisesti tunnetun mantran hokemista. Kun tekee saman kuin mitä muut näyttävät tekevän, kukaan ei ainakaan voi syyttää väärästä toiminnasta. Oppikirjat on tavattu, talousennusteet selattu ja selusta turvattu, ennen kaikkea oma. Johtajuutta se ei ole. Se on olevinaanjohtamista.

Johtajuutta ei ole, että kulkee virran mukana. Ei sekään, että tekee saman kuin muut. Se kaikki on parhaimmillaankin valtavirtaan mukautumista.

Johtajuus alkaa siitä, mihin yleinen ajattelu ja vakiintuneet mallit päättyvät.

Johtaja – hyvä ja oikea johtaja – pureutuu käsillä olevan asian ytimeen, katsoo mistä on kysymys, ideoi vaihtoehdot laajasti ja monipuolisesti, valitsee tien joka on hänen ja hänen yhteisönsä oma. Sekä lähtee valitsemalleen tielle, tietenkin yhdessä joukkueensa kanssa.

Johtaminen on kulkemista vastavirtaan. Hyvinä aikoina varaudutaan. Huonoina aikoina panostetaan.

Jalkauttaminen vai käsittäminen

Strategiasta tehdään päätös. Pitemmälläkään silmäilyllä porukka ei oikein käsitä syntynyttä tuotosta eli strategiaa, joten tämä korvaamaton paperinippu uhkaa tehdä mahalaskun, ellei sitä erikseen aleta jalkauttaa. Sainpa äskeiseen virkkeeseeni ujutettua viisi ruumiinosaa.

Päättäminen, jota ylin johto edustaa, viittaa päähän. Varsinainen toteuttaminen on jalkatyötä. Pää ja jalka ovat molemmat tärkeitä.

Joskus pää toimii aivottoman päättömästi, ja jalat päättävät hortoilla nenäkkäästi sinne tänne - ellei niillä sitten ole m-naa lopettaa liikkuminen kokonaan. Tai sitten jalat ovat niin levottomat, että pää vasta jälkikäteen raapii suulaita selityksiä jalkatyölleen.

Jalkauttamisen käsite viittaa wanhoihin aikoihin, jolloin viisaus asui organisaation omaa napaansa tuijottavassa yläpäässä. Strategia oli paketti, joka kieritettiin rinnettä alas, avaamattomana ja sormeilemattomana. Ei ihme, että monet johtajat arvelevat jalkauttamishankkeidensa epäonnistuvan.

Tietenkin ne epäonnistuvat. Jalkauttamisen sijasta on alettava puhua vuorovaikutteisesta strategiatyöstä, jossa jalat ja pää kulkevat käsi kädessä. Levottomilla jaloillakin on viestinsä. Ne odottavat, että strategiasta tulisi käsitettävä ja käsiteltävä käsite.

Vanhat ajat eivät sittenkään ole niin vanhoja. Epäilen, että elämme niitä yhä. Toivottavasti uusi johtajapolvi on selkärankainen ja päättää siirtyä uuteen aikaan. Pojasta polvivamma paranee.

Ps. Nielurisoja ja haimaa en saanut mahtumaan mukaan. Hauis ja mantelitumake olisivat mahtuneet helposti, mutta liika kikkailu olisi voinut hämärtää varsinaisen viestini. Siihen minulla ei ollut sydäntä.

Pää kylmänä vaan ei jäässä

Eletään historiallisia aikoja. Tulevaisuudessa vuoteen 2008 viitataan suunnilleen samalla tavalla kuin vuosien 1867-68 katovuosiin, 1930-luvun lamaan tai 1990-luvun alun pankkikriisiin. Auki on vain, onko 2008-:n jälkeen 09, 10, 11 vai vielä suurempi luku.

Sekin on auki, aletaanko puhua maailmanlaajuisesta lamasta, rahoituskriisistä vai talousjärjestelmän romahduksesta.

Yksi asia ei ole auki: inhimillinen tekijä on mukana vahvasti. Yleensäkin taloustieteet ovat enemmän psykologiaa kuin mitä "eksakteja laskelmia" esittävät tieteilijät julkisesti myöntävät.

Tulipalosta voi pelastautua, jos väkijoukon pää pysyy kylmänä. Paniikissa ihmiset tallovat toisiaan ja tuloksena on katastrofi. Paniikki syntyy, koska kriisissä vaikuttaa inhimillinen tekijä.

Jo nyt pelätään paniikin iskemistä. Väkeä aletaan irtisanoa, investoinnit jäädytetään, hankinnat perutaan. Ikään kuin jostain joku huutaisi jenkkileffan poliisin sanoin: "Freeze". Tapahtuu paniikkijarrutus, peräänajojen suma, kaaos ja säntäilyä.

Poliitikot ja työmarkkinajärjestöt ovat vedonneet yrityksiin, että väkeä ei irtisanottaisi enempää kuin on äärimmäinen pakko. Vetoomus on aiheellinen. "Kun muutkin irtisanovat, miksemme mekin. Varsinkin, kun tässä on samalla mahdollista hoitaa pois muutama roikkuva ongelma."

En ole varma, koenko suureksikin kunniaksi elää näitä historiallisia vuosilukuja. Ainakaan se ei ole kunniaksi, jos heittäydyn paniikin joukkohurmaan. Kunniaksi on, jos pidän pääni kylmänä ja muistan elämää olevan näiden aikojen jälkeenkin.

Näitä mietin näin synttäripäiväni aamuna.

Kohtuuden puolustus

Tapio Aaltonen

Maailmantalouden kriisi on nyt ykkösuutinen. Pitkästä aikaa virallinen keskustelu tuntuu ohittavan ilmastonmuutosteeman. Mikä ei kuitenkaan merkitse, ettei ilmasto muuttuisi myös talouskriisin aikana.

Mitä tekemistä noilla kahdella on keskenään? Muu kuin se, että niitä ajattelevista jotkut ovat huolestuneita ja jotkut yrittävät rauhoitella.

Kääntääkö talouskriisi kehityksen pyörää taaksepäin muutaman vuoden, ehkä kymmenen vuotta? Meillä olisi varaa kuluttaa nykyistä vähemmän, jolloin luonnonvarat säästyisivät ja ilmaston kuormitus kevenisi? Se olisi hyvä tulevaisuusnäkymä.

Vai onko suuntaa juuri päinvastainen? ”Ei ole varaa investoida uuteen ilmastoa säästävään teknologiaan.” Pitäydytään vanhassa.

Pelkään, että jälkimmäinen skenaario toteutuu. Siinä tapauksessa käsissämme on tuplaongelma: ilmastonmuutos jatkuu ja kiihtyy, ja tavallisten kansalaisten arkitalouden huolet kasvavat.

Tämä vuosikymmen jää eittämättä historiaan aikana, jolle myöhemmin annetaan vastaavanlainen nimi kuin oli ”30-luvun lama” tai ”sen ja sen ajan katovuodet”. Nimiehdokkaita voisivat olla ”2000-luvun uho ja tuho” tai ”ekonomian ja ekologian romahdusvuodet” tai ”EgoEko 2008-2010” Nimi riippuu siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Yksi antiikin neljästä hyveestä oli järki eli viisaus. Sitä on arvostettu teoriassa, vaikkei niinkään käytännössä. Olisi aika alkaa käyttää sitä. Hyveiden joukossa olivat myös urheus ja oikeamielisyys – periaatteen tasolla arvostettuja nekin.

Entä se neljäs? Se on ollut maahan runtattu sekä periaatteessa että käytännössä, vaikka juuri sillä olisi ollut erityisen paljon käyttöä: kohtuullisuus. Kohtuullinen kasvu. Kohtuullinen tulos. Kohtuullinen oma etu.

Entä jos historian seuraava vaihe olisi ”viisauden ja kohtuuden aika”? Tuntuu etäiseltä, kun katsoo taaksepäin. Mutta historia on täynnä epäjatkuvuuksia.

Merkityksen kokemus, kun kaikki menee päin hoota

Tapio Aaltonen

Kaikki menee päin helvettiä.

Ei tässä mitään - homma jatkuu.

Nämä lauseet voisivat olla sarjasta "Vaalitententissä sanottua". Mutta ne ovat muutakin, kokemustemme reunailmiöitä.

Kokemusten varjoisammalla reunalla elämme, kun podemme koulusurmien jälkikrapulaa, kuuntelemme ekonomistien yksinpuheluja maailmantalouden romahduksen uhasta, seuraamme puoluejohtajien vakuutteluja vaalitentissä ja laskemme syksyn lehtien värisen seppeleen sateisen kesän muistolle.

Suurten teemojen keskellä värjöttelevät kysymykset, jotka ovat globaalisti pieniä mutta yksilölle jättisuuria. Miten meidän työpaikallamme voidaan tai miten työpaikkamme ylipäänsä selviää? Ja sitten ovat vielä yksilön omat teemat: miten lapseni pärjäävät, miten parisuhteeni voi, miten minä itse jaksan, ja miten oman talouteni käy?

Pahimmassa tapauksessa yksilö tuntee näillä kaikilla tasoilla, että päin hoota mennään. Silloin elämänhallinta on Hakusessa (nimi viittaa paitsi hoohon myös kosteaan paikkaan). Olemme lirissä. Mistään ei tunnu löytyvän kiinteää jalkojen alle.

Parhaassa tapauksessa joku kykenee säilyttämään toiveikkuuden, joskus faktoin perustellun, joskus itsepsyykatun.

Pakko myöntää, että tällaisena diplomin saaneena professionaalisena rohkaisijanakin tulee kysyneeksi oman toiveikkuutensa lähteitä. Miten pidän oman nokkani liripinnan yläpuolella?

Olen päättänyt, etten aio ruveta päivittelemään maailman kurjuutta, vaikka syytä onkin. Olen myös tehnyt oletuksen, että maailma ja läheiseni hyötyvät minusta eniten, jos säilytän elämänilon ja -rohkeuden. Aion siis säilyttää toiveikkuuteeni niin pitkälle kuin minusta riippuu.

Minun eloonjäämismantrani on merkityksen kokemus. Viktor Franklinia mukaillen: ihminen selviää mistä tahansa vastoinkäymisestä, jos hän löytää sille tarkoituksen. Tai jos hän tunnistaa tekemiselleen tarkoituksen.

Kylvämmekö pahaa vai hyvää?

Tapio Aaltonen

Nytkö taas? Milloin on seuraava kerta?

Surua pääsee harvoin kohtaamaan pelkkänä suruna. Niin oikein ja tarpeellista kuin olisikin vain surra ja tuntea myötätuntoa. Ajatella menetyksen kokeneita. Olla ajatuksissa läsnä niiden rinnalla, jotka ovat surun silmässä.

Ensimmäisen järkytyksen jälkeen alkaa suru ja sen rinnalla muut pohdinnat, nekin oikeutettuja. Pitääkö aseiden omistusta rajoittaa? Onko poliisilla riittävät valtuudet ja osaaminen? Antaako hallitus tarpeeksi rahaa nuorten mielenterveystyöhön? Osaavatko vanhemmat elää mukana lastensa arjessa? Mihin katosi yhteisöllisyys? Mitä olisi voinut tehdä toisin? - Tätä mietitään nyt. Tätä mietittiin vuosi sitten.

Mitä meille suomalaisille oikein on käymässä?

Aamulla nostin lipun puolitankoon. Siellä se liehuu nyt kun itse olen toimistolla. Hetki sitten pidimme hiljaisen hetken, sytytimme kynttilän ja ajattelimme Kauhajoen tapahtumaa. Minulle kynttilä puhui siitä, että maailma tarvitsee valon kantajia. Itse toivoisin olevani yksi heistä. Joskus ehkä onnistun, aina en.

Luodit haavoittivat ja tappoivat. Työelämä on täynnä luoteja, jotka haavoittavat henkisesti ja tappavat ilon ja motivaation. Fyysinen tuhoaminen on tietenkin pahempaa, jäävuoren huippu, jonka taustalla on aina henkinen pahoinvointi. Kauhajoen ja Jokelan tapahtumista emme opi mitään, ellemme yksilöinä ja yhteisönä mene peilin eteen kysymään, kylvämmekö pahaa vai hyvää. Tuhoammeko vai synnytämmekö elämää? Millaista maailmaa luomme, joka päivä?

Perhosen siiven värähdyksen teoriaa mukaillen: sanon tänään pahasti toiselle - sen tuloksena joku jossain tekee pahaa. Tai: kannustan toista - sen tuloksena syntyy hyvinvoiva yhteisö.

Me pienet ja suuret

Tapio Aaltonen

Kevät meni nopeasti, kuten aina. Edessä on juhannus ja loma. Vielä ei oikein osaa irtautua kaikesta tapahtuneesta. Vaikka olen jo ollut päivän verran lomalla, avaan sähköpostin yhä uudelleen ja vastailen aikataulutiedusteluihin. Vieroitusoireita, tiedän. Parin päivän päästä alan jo tuntea itseni lomalaiseksi. Tätä on harjoiteltu muutama kymmenen vuotta.

Talvi ja kevät olivat kummallisia. Tekstiviesteistä riitti keskusteltavaa. Kehittyvät maakunnat saivat ansaitsemaansa huomiota. Mieskansanedustajien hissikäyttäytyminen pääsi Hesariin. Muualla maailmassa koettiin hirmumyrskyjä ja maanjäristyksiä. Olympiatulta salakuljetettiin milloin mitäkin sivukatuja pitkin.

Siinä talven saldo. Pohjoisen kansan kaamossekoilua. Massiivisia katastrofeja maailmalla. Politiikkaa, taloutta, äänestyksiä.

Mitäpä tämän pienen ihmisen loma ja juhannuksenvietto oikein merkitsee? Paitsi että se on minun elämäni. Minun haluni olla olemassa, tavata sukulaisia ja lastenlapsia. Grillata vaimon kanssa. Siivota vaatehuoneensa. Käydä rullaluistelemassa. Nukkua päiväunet aterian jälkeen.

Elämä on sekoitus pientä ja suurta. Joskus pienistä asioista tulee suuria, minkä olen tänäkin vuonna huomannut monilla työpaikoilla. Henkilö purkaa pienen pettymyksensä suurella tavalla ja aiheuttaa vielä suuremman järistyksen. Minkä jälkeen yhteisöllä on Globaali Ongelma.

Mikä oikeastaan on Pientä ja mikä Suurta? Ajattelin miettiä sitä tänä kesänä. Vastausta en aio löytää.

Kanervan synti: kärähtäminen

Tapio Aaltonen

Kanerva-keskustelu on ollut ristiriitaista. Mitä oikeastaan tapahtui? Mikä oli Ilkka Kanervan varsinainen moka? Miksi hänet syrjäytettiin?

Itse tekstiviestien vaihdosta ollaan kahta mieltä. Jotkut ajattelevat, että kaksi aikuista ihmistä voi lähettää toisilleen sanokaamme epäsovinnaisia viestejä, mikäli viestien vaihto perustuu molempien vapaaehtoiseen hyväksyntään ja on siis kahden aikuisen henkilön välistä vaihdantaa.

Jotkut taas katsovat, että vastuunalaisessa asemassa olevan henkilön tulee pidättyä lähettämästä muita kuin asiallisia ja sopiviksi katsottuja viestejä. Painopiste tässä on sanalla vastuunalainen - tavallinen rahvas voi lähettää myös leikkimieliseen peliin kuuluvia viestejä, mikäli vastaanottaja on leikissä mukana.

Kanervan erottamisen varsinainen syy ei kuitenkaan perustunut näiden vaihtoehtojen punnintaan. Ministerin ongelma oli siinä, että hän kärähti ja joutui mediamylläkän keskipisteeksi. Tietenkin raskauttavana pidetään puheenjohtaja Kataiselle annetun lupauksen pettämistä, mutta jos se olisi ollut erottamisen perimmäinen syy, Kanerva olisi lentänyt välittömästi asian tultua tietoon.

Ajatus menee siis suunnilleen näin: voimme tehdä epäsovinnaisiakin asioita, jos onnistumme pitämään ne salassa. Jos salassapito ei onnistu, olemme langenneet syntiin ja ansaitsemme rangaistuksen. Ennen ajateltiin, että Jumala hoiti synnintekijöiden rankaisemisen saatuaan tietoonsa tämän pahat teot - ja Jumalahan tiesi kaiken. Nyt rankaisijan tehtävä on delegoitu yleiselle mielipiteelle, jolla ei ole jumalallista kompetenssia saada selville salattuja asioita. Mutta aina joskus salaisuus rikkoutuu, ja pyövelin kirves heilahtaa.

Suurin mahdollinen rikkomuksemme on siis typeryys, kyvyttömyytemme peittää jälkemme. Kanerva lensi hyväuskoisuutensa takia, kun meni luottamaan Tukiaiseen. Se on tämän draaman juoni. Politiikka elää julkisuuden arvostuksesta tai tuomiosta.

Normaalin ihmisen elämään kuuluvat myös salaisuudet. Hänellä ovat paheensa, jotka jotkut ovat viattomia ja jotkut isompia. Hän tekee mokan, jota ei toivo näkevänsä Hymyn sivuilla. Hän asettelee sanansa joskus sopimattomasti, kaunistelee asioita omaksi edukseen, on epätarkka tehdessään matkalaskun, pikkuhuijaa verotietoja antaessaan, ajaa ylinopeutta kun kiinnijäämisen riski on pieni, on puolisolleen uskoton, päästelee valkoisia tai mustia valheita. Jos ei tee mitään näistä, niin ainakin ajattelee asioita, joita ei sanoisi ääneen. Ja teothan lähtevät ajatuksista.

Olisiko toivottavaa, että meillä ei olisi lainkaan salaisuuksia? Se voisi helpottaa elämää. Mutta täydellinen Orwellilainen läpinäkyvyys voisi olla ahdistavaa ja tylsää. Epäilen jopa, että se voisi johtaa suuriin mielenterveysongelmiin.

En kannata väärin tekemistä - liputan vastuullisen ja eettisen elämän puolesta ja vaadin sitä ensimmäisenä itseltäni. En myöskään kannata sitä, että kaikkien salaisuuksieni pitäisi tulla yleiseen tietoon - käsittelen ne muilla foorumeilla saadakseni sielulleni tasapainon.

Ennen kaikkea: jotain pinnallista ja jopa vaarallista on siinä, että suurimmaksi (ja ainoaksi) rikkomukseksemme tulee kärähtäminen. Etiikka on enemmän ja muuta kuin julkisuuden hallintaa.

Viralliset selitykset ja pääsiäinen

Tapio Aaltonen

Monissa kehitysmaissa kulutetaan aseisiin moninkertainen määrä rahaa verrattuna siihen, mitä käytetään koulutukseen ja terveydenhoitoon. Huomattava määrä rahasta ohjautuu laittomaan asekauppaan. Aseet valmistetaan Yhdysvalloissa, Ranskassa, Venäjällä ja Kiinassa. Kyseiset maat istuvat YK:n turvallisuusneuvostossa pohtimassa, miten maailmaan luotaisiin kestävä rauha. Toisella kädellään ne edistävät rauhaa, toisella sotaa.

Virallisesti sanotaan yhtä, käytännössä tehdään toista. Eivätkä siihen syyllisty vain mainitut maat. Suomenkin täytyy katsoa peiliin, aluksi vaikka kehitysapupuheissaan ja -teoissaan.

Elämällä on kaksi tasoa, virallisten puheiden kiillotettu kerros ja oikean elämän raadollisempi taso, se jossa primitiiviset vietit ohjaavat meitä. Jostain syystä yritämme antaa kuvan siitä, että käyttäytyisimme aina harkiten ja rationaalisesti, vaikka arkisessa toiminnassamme rationaalisuus saattaa loistaa totaalisella poissaolollaan.

Ajatellaan nyt esimerkin vuoksi vaikkapa Kanervan anteeksipyyntöä, jossa puhuja sanoi "arvioineensa" väärin. Tällaisilla sanavalinnoilla poliitikot, johtajat ja muut kellokkaat pyrkivät antamaan kuvan, että heidän kaikki toimintansa olisi tulosta joistain "arvioinneista". Kyse on pikemminkin siitä, että monissa tilanteissa emme arvioi lainkaan. Me vain toimimme tunteen, vietin tai jopa addiktion ohjaamina. Käytän tarkoituksella me-muotoa, tämä kaksinaisuus on syvällä käyttäytymisessämme.

Jos oikeasti arvioisimme toimintaamme, vähentäisimme rajusti kasvihuonepäästöjä, lopettaisimme sodat ja varustelun, huonon käyttäytymisen työpaikoilla, kelvottoman johtamisen ja kotikärhämät.

Tästä oli kyse pääsiäisenkin tapahtumissa. Jeesuksen teloituksen virallinen versio oli, että haluttiin turvata laki ja järjestys. Oikeasti uskonnolliset vallanpitäjät pelkäsivät valtansa puolesta, halusivat pelastaa nahkansa. Rumalle teolle muotoiltiin kaunis selitys.

Pääsiäisenä elämä voitti. Haluan uskoa, että elämä voittaa maailman nykymenossakin. Monet asiat murentavat tätä uskoa. Mutta silloin vasta olemme pulassa, jos lakkaamme uskomasta ja kadotamme toivomme.

Doppio Forza

Tapio Aaltonen

Doppio Forza oli teemana Keravalla pidetyssä seminaarissa. "Toinen tekeminen", kuten suomalaisempi muoto kuului. Hyvä seminaari, minäkin puhuin siellä.

Tämä Pertti Haukolan ja Keravan musiikkiopiston järjestämä tapahtuma nosti esille asian, josta taatusti puhutaan paljon tulevina vuosina. Monet meistä ovat leipätyömme rinnalla omistautuneet toiselle tekemiselle, joka täyttää huomattavan määrän ajankäyttöämme ja valtaa huomiostamme melkoisen osan. Se voi olla vaikkapa ajoittainen panostus tutkimuksen, kuten Sitran Mikko Kosonen kuvasi omaa tarinaansa. Tai se voi olla kuorolaulu, kuten TKK:n Miia Martinsuon tapauksessa.

Minun toinen tekemiseni on ollut musiikki ja laulu. Oli aika, jolloin harkitsin vakavasti laulajan uraa. Ehkä oli suomalaisen laulutaiteen onni, että valitsin toisin. En tiedä, oliko se samalla joidenkin muiden elämänalueiden onnettomuus, niiden joihin sitten lopulta suuntauduin. Joka tapauksessa: elin vuosien ajan kaksoiselämää. Hoidin melko vaativaa johtajantehtävää. Siinä rinnalla kehitin ääntäni, opiskelin yksinlauluohjelmistoa ja esiinnyin säännöllisesti. Näin jälkeenpäin ajatellen kuvittelen lauluharrastukseni hedelmöittäneen päivätyötäni. Se antoi minulle energiaa, ideoita, fyysistä kuntoa, kykyä tulkita tekstiä ja kanavan purkaa tunteitani.

Sitten tuli yrittäjyys, runsaat 10 vuotta sitten. Laulut jäivät. Piti hankkia asiakkaita, oppia uutta, tuotteistaa, kehittyä, verkottua ja kehittää yritystä.

Nyt olen päättänyt palata juurilleni. Maksoi mitä maksoi, alan taas laulaa. Itse asiassa olen jo aloittanut. Perustimme Novetokseen bändin ja aloin taas opiskella laulua.

Jotkut harrastavat tähtitiedettä, jotkut erotuomaritoimintaa, kirjoittamista, politiikkaa, tutkimusta, vierasta kulttuuria, gastronomiaa tai puutarhanhoitoa. Yleensä tämä toinen tekeminen antaa meille voimia, ei kuluta niitä.

Uudet ideat ja innovaatiot syntyvät, kun yhdistetään eri elämänalueita. Ura ja se yksi tekeminen ei ole kaikki, mitä elämä tarjoaa.

80-vuotias Maestro

Tapio Aaltonen

”Menen huomenna Laamasen Sepon juhlakonserttiin.”
Tämän lauseen voi tulkita monella tavalla. Vähän niin kuin voidaan tulkita Venäjän tsaarin lause: ”Me ilmoitamme täten kansalle, että…”
Tsaari tarkoitti tietysti: ”Minä ilmoitan…”
Vaimo puolestaan tarkoitti: ”Me menemme…”
Onneksi olen elänyt naisen kanssa suurimman osan elämääni, joten ymmärsin tulkita lauseen oikein ja karistin välittömästi mielestäni suunnitelmani osallistua satakuntalaisten vaikuttajien tilaisuuteen, vaikka olin ilmoittautunut ja vaikka olisi ollut hauska tavata jokunen vanha koulukaveri.

Siis menimme konserttiin. Laamanen on suomalaisen sellotaiteen ikoneita, taiteilija, suuri muusikko. Eikä tässä ole ylisanoja. Hän ei ole koskaan briljeerannut ylivertaisella tekniikalla tai muilla tempuilla. Hänen tavaramerkkinsä on ollut tinkimätön ja eleetön musikaalisuus.

Siinä hän soitti, 80-vuotias Muusikko, joka on käynyt läpi voitot ja menetykset, terveyden ja sairauden, uskon ja epäuskon. Vuosisatoja sitten rakennettu sello soi pehmeästi. Varovaisemmin kuin ennen. Lempeästi. Sytyttävästi.

Mikä panee miehen vielä kerran astumaan estradille, vaikka voisi jo antaa sellon ja sormien levätä?

Sepon suuruutta ei selitä pelkästään hänen lahjakkuutensa eikä estetiikan tajunsa. Hän on aina ollut hirmuinen harjoittelija. ”Mitään ei ole tullut ilmaiseksi”, hän kertoi joskus. Päivittäistä työtä, soittamista, nuottien tutkimista, yhä uudelleen.

Kuuntelin maestron soittoa ja mietin työtäni. Mistä tulevat mestarit? Mistä tulevat mestarijohtajat? Niistä, joilla on intohimoa ja rakkautta. Niistä, joilla on unelmia. Ja niistä, jotka harjoittelevat joka päivä.

Tapio ihmettelee

Tapio Aaltonen

Ilmastonmuutos kiihtyy, Nokia lopettaa Saksassa, StoraEnso ja Suomen valtio saavat kyytiä Kemijärvellä, maailmantaloutta uhkaa kriisi, Kaisa Varis ja Jere Karalahti ovat vastatuulessa, Porin Ässät rämpii, eikä hiihtoladuille ole juuri ollut asiaa täällä Etelä-Suomessa. Kaiken lisäksi olen nukkunut huonosti viime yöt, mikä ei välttämättä johdu ilmastonmuutoksesta.

Onneksi on olemassa Facebookin turvallinen maailma. Päätin hakeutua sinne ja hankkia itselleni Ystäviä. Olin lukenut, että kaiken alkukappaleessa mainitun lisäksi maailma on jakautumassa kahtia: vanhempaan facebookittomaan, linkedIdittömään ja habbottomaan sukupolveen sekä feissailevaan, linkittyvään ja habboiseen polveen. Edellinen alkaa auttamatta olla pihalla.

Päätin kiskaista irtioton omasta sukupolvestani, vaihtaa leiriä ja laittaa profiilini Facebookiin. Lähetin kutsun muutamille kymmenille, joista välittömästi jokunen rekisteröityi ystäväkseni. Nyt minulla on siis rekisteröityjä ja rekisteröitymättömiä ystäviä. Joidenkin ystävieni kanssa elän ikään kuin avosuhteessa. Jotkut taas ovat virallisia. He ovat laillistaneet suhteemme liittymällä verkostooni.

Ennen vanhaan ajateltiin, että ystävä tunnettiin hädässä. Nyt ystävä tunnetaan netissä. Kumpaan ystäväjoukkoon tukeudun, kun hätä iskee? Voinko enää laskea mitään niiden varaan, jotka ovat laiminlyöneet rekisteröitymisensä, vaikka nimenomaan olen kehottanut heitä rekisteröitymään? Koostuuko varsinainen turvaverkkoni ihmisistä, jotka Facebook on virallisesti julistanut ystävikseni? Vai onko varsinainen siteemme yhä epävirallisissa yhteisissä kokemuksissa, jaetuissa tunteissa ja muussa epävirallisessa?

Siksi kerroin Facebook-sivullani, että "Tapio ihmettelee". Pentti puolestaan kertoi olevansa vähän stressaantunut. Toinen ystäväni Ville sanoi olevansa pottuuntunut tälle pohjoisen kaamokselle (vapaa lainaus). Ei ihme, sillä hän oli juuri tullut kotiin Thaimaasta, jossa hän oli minun ja seitsemän muun sukulaisen kanssa. Kaikkien muiden rekisteröityjen ystävieni virallisia fiiliksiä en ole vielä ehtinyt tarkistaa.

Olen nyt osittain täyttänyt kriteerin, jonka perusteella en ole kasvoton enkä kirjaton enkä enää koko aikaa pihalla. Habbohotelli odottaa vuoroaan. Sille voi tulla tarvetta piankin, mikäli kylmän reaalimaailman hyökkäykset voimistuvat edelleen, ja pitää siirtyä kokonaan sisätiloihin.

Facebook vie tässä vaiheessa ajastani vain jonkun promillen, mikä on huomattavan vähän verrattuna siihen, miten paljon Jyrki Kasvi panostaa kyseiseen mediaan. Onneksi käyttämäni promillet tulevat takaisin moninkertaisena ajansäästönä. Enää ei tarvitse ihan kaikille vastata, kun kysyvät kuulumisia. Kehotan menemään feissiin. Rekisteröidyt ystävät eivät enää edes vaivaa minua sellaisilla trivialiteeteilla kuin kuulumisten ei-virtuaalisella utelulla. Vuositasolla ajansäästö on melkoinen.

Miten tämä kaikki liittyy alkukappaleessa mainittuihin seikkoihin? Kun kaikki kysely, utelu ja meteli tapahtuu netissä, StoraEnso voisi lopettaa loputkin sellutehtaansa ja myydä ne Nokialle, mikä saattaisi vahvistaa maailmantaloutta ja heikentää ilmastonmuutoksen vahvistumista. Ässät rämpisi edelleen, ja hiihtelemään voisi mennä virtuaalisesti.

Jatkan yhä ihmettelyä. Ihmettelyn loppumisesta kerron aikanaan Facebookin ilmoitustaulullani.