Merkityksen kokemus, kun kaikki menee päin hoota

Tapio Aaltonen

Kaikki menee päin helvettiä.

Ei tässä mitään - homma jatkuu.

Nämä lauseet voisivat olla sarjasta "Vaalitententissä sanottua". Mutta ne ovat muutakin, kokemustemme reunailmiöitä.

Kokemusten varjoisammalla reunalla elämme, kun podemme koulusurmien jälkikrapulaa, kuuntelemme ekonomistien yksinpuheluja maailmantalouden romahduksen uhasta, seuraamme puoluejohtajien vakuutteluja vaalitentissä ja laskemme syksyn lehtien värisen seppeleen sateisen kesän muistolle.

Suurten teemojen keskellä värjöttelevät kysymykset, jotka ovat globaalisti pieniä mutta yksilölle jättisuuria. Miten meidän työpaikallamme voidaan tai miten työpaikkamme ylipäänsä selviää? Ja sitten ovat vielä yksilön omat teemat: miten lapseni pärjäävät, miten parisuhteeni voi, miten minä itse jaksan, ja miten oman talouteni käy?

Pahimmassa tapauksessa yksilö tuntee näillä kaikilla tasoilla, että päin hoota mennään. Silloin elämänhallinta on Hakusessa (nimi viittaa paitsi hoohon myös kosteaan paikkaan). Olemme lirissä. Mistään ei tunnu löytyvän kiinteää jalkojen alle.

Parhaassa tapauksessa joku kykenee säilyttämään toiveikkuuden, joskus faktoin perustellun, joskus itsepsyykatun.

Pakko myöntää, että tällaisena diplomin saaneena professionaalisena rohkaisijanakin tulee kysyneeksi oman toiveikkuutensa lähteitä. Miten pidän oman nokkani liripinnan yläpuolella?

Olen päättänyt, etten aio ruveta päivittelemään maailman kurjuutta, vaikka syytä onkin. Olen myös tehnyt oletuksen, että maailma ja läheiseni hyötyvät minusta eniten, jos säilytän elämänilon ja -rohkeuden. Aion siis säilyttää toiveikkuuteeni niin pitkälle kuin minusta riippuu.

Minun eloonjäämismantrani on merkityksen kokemus. Viktor Franklinia mukaillen: ihminen selviää mistä tahansa vastoinkäymisestä, jos hän löytää sille tarkoituksen. Tai jos hän tunnistaa tekemiselleen tarkoituksen.