Johtajuus alkaa siitä, mihin yleinen ajattelu päättyy

Hyvinä aikoina on helppo johtaa. Kaikki rullaa. Riittää kun on johtavinaan. Firma menestyy, asiat tapahtuvat, tavoitteet saavutetaan, väki… no, nurina ei sentään lopu.

Huonot ajat ovat johtajuuden koetinkivi.

Kriisiaikoina hyvä johtaja panee itsensä likoon, koko persoonansa. Huono johtaja katsoo, mitä muut tekevät ja huomaa, että he laittavat väkeä pellolle. Siitä hän saa oivalluksen: ”Siispä mekin.”

Huonon johtajuuden varsinainen huonous on, että siinä johtaminen on vakiintuneiden sabluunoiden mekaanista toistamista, muutaman yleisesti tunnetun mantran hokemista. Kun tekee saman kuin mitä muut näyttävät tekevän, kukaan ei ainakaan voi syyttää väärästä toiminnasta. Oppikirjat on tavattu, talousennusteet selattu ja selusta turvattu, ennen kaikkea oma. Johtajuutta se ei ole. Se on olevinaanjohtamista.

Johtajuutta ei ole, että kulkee virran mukana. Ei sekään, että tekee saman kuin muut. Se kaikki on parhaimmillaankin valtavirtaan mukautumista.

Johtajuus alkaa siitä, mihin yleinen ajattelu ja vakiintuneet mallit päättyvät.

Johtaja – hyvä ja oikea johtaja – pureutuu käsillä olevan asian ytimeen, katsoo mistä on kysymys, ideoi vaihtoehdot laajasti ja monipuolisesti, valitsee tien joka on hänen ja hänen yhteisönsä oma. Sekä lähtee valitsemalleen tielle, tietenkin yhdessä joukkueensa kanssa.

Johtaminen on kulkemista vastavirtaan. Hyvinä aikoina varaudutaan. Huonoina aikoina panostetaan.

Jalkauttaminen vai käsittäminen

Strategiasta tehdään päätös. Pitemmälläkään silmäilyllä porukka ei oikein käsitä syntynyttä tuotosta eli strategiaa, joten tämä korvaamaton paperinippu uhkaa tehdä mahalaskun, ellei sitä erikseen aleta jalkauttaa. Sainpa äskeiseen virkkeeseeni ujutettua viisi ruumiinosaa.

Päättäminen, jota ylin johto edustaa, viittaa päähän. Varsinainen toteuttaminen on jalkatyötä. Pää ja jalka ovat molemmat tärkeitä.

Joskus pää toimii aivottoman päättömästi, ja jalat päättävät hortoilla nenäkkäästi sinne tänne - ellei niillä sitten ole m-naa lopettaa liikkuminen kokonaan. Tai sitten jalat ovat niin levottomat, että pää vasta jälkikäteen raapii suulaita selityksiä jalkatyölleen.

Jalkauttamisen käsite viittaa wanhoihin aikoihin, jolloin viisaus asui organisaation omaa napaansa tuijottavassa yläpäässä. Strategia oli paketti, joka kieritettiin rinnettä alas, avaamattomana ja sormeilemattomana. Ei ihme, että monet johtajat arvelevat jalkauttamishankkeidensa epäonnistuvan.

Tietenkin ne epäonnistuvat. Jalkauttamisen sijasta on alettava puhua vuorovaikutteisesta strategiatyöstä, jossa jalat ja pää kulkevat käsi kädessä. Levottomilla jaloillakin on viestinsä. Ne odottavat, että strategiasta tulisi käsitettävä ja käsiteltävä käsite.

Vanhat ajat eivät sittenkään ole niin vanhoja. Epäilen, että elämme niitä yhä. Toivottavasti uusi johtajapolvi on selkärankainen ja päättää siirtyä uuteen aikaan. Pojasta polvivamma paranee.

Ps. Nielurisoja ja haimaa en saanut mahtumaan mukaan. Hauis ja mantelitumake olisivat mahtuneet helposti, mutta liika kikkailu olisi voinut hämärtää varsinaisen viestini. Siihen minulla ei ollut sydäntä.

Pää kylmänä vaan ei jäässä

Eletään historiallisia aikoja. Tulevaisuudessa vuoteen 2008 viitataan suunnilleen samalla tavalla kuin vuosien 1867-68 katovuosiin, 1930-luvun lamaan tai 1990-luvun alun pankkikriisiin. Auki on vain, onko 2008-:n jälkeen 09, 10, 11 vai vielä suurempi luku.

Sekin on auki, aletaanko puhua maailmanlaajuisesta lamasta, rahoituskriisistä vai talousjärjestelmän romahduksesta.

Yksi asia ei ole auki: inhimillinen tekijä on mukana vahvasti. Yleensäkin taloustieteet ovat enemmän psykologiaa kuin mitä "eksakteja laskelmia" esittävät tieteilijät julkisesti myöntävät.

Tulipalosta voi pelastautua, jos väkijoukon pää pysyy kylmänä. Paniikissa ihmiset tallovat toisiaan ja tuloksena on katastrofi. Paniikki syntyy, koska kriisissä vaikuttaa inhimillinen tekijä.

Jo nyt pelätään paniikin iskemistä. Väkeä aletaan irtisanoa, investoinnit jäädytetään, hankinnat perutaan. Ikään kuin jostain joku huutaisi jenkkileffan poliisin sanoin: "Freeze". Tapahtuu paniikkijarrutus, peräänajojen suma, kaaos ja säntäilyä.

Poliitikot ja työmarkkinajärjestöt ovat vedonneet yrityksiin, että väkeä ei irtisanottaisi enempää kuin on äärimmäinen pakko. Vetoomus on aiheellinen. "Kun muutkin irtisanovat, miksemme mekin. Varsinkin, kun tässä on samalla mahdollista hoitaa pois muutama roikkuva ongelma."

En ole varma, koenko suureksikin kunniaksi elää näitä historiallisia vuosilukuja. Ainakaan se ei ole kunniaksi, jos heittäydyn paniikin joukkohurmaan. Kunniaksi on, jos pidän pääni kylmänä ja muistan elämää olevan näiden aikojen jälkeenkin.

Näitä mietin näin synttäripäiväni aamuna.