Management by kauhu

Itsemurha-aalto ranskalaisessa yrityksessä! Vuoden 2000 jälkeen vuositasolla parikymmentä henkilöä on päättänyt päivänsä oman käden kautta, useimmiten työpaikalla. France Télécom on hankkinut kannettavakseen roistotyönantajan arvonimen.

Syyttävä sormi osoittaa kohti johtajia, joiden tyyliä kuvataan käsitteellä management par la terreur, kauhujohtaminen. Kyseisen johtamisopin periaatteita ovat epäselvät ohjeet, heikko esimiestyö, poukkoileva toiminta, uhkailu, kohtuuttomat tehokkuusvaatimukset ja mielivaltaiset työtehtävien muutokset.

Tietoja tästä hirveydestä on tihkunut vähitellen, ja ihmetyksen supinoita on alkanut kuulua suomalaisillakin työpaikoilla.

On traagista, jos työpaikan pahoinvointi tunnustetaan vasta sitten, kun väkeä alkaa kaatua. Tai ehkä vasta sitten, kun media hoksaa kiinnittää huomion noihin kaatumisiin. Itsemurha- ja burnout-aallot ovat jäävuoren huippu. Työelämä kauttaaltaan on kiristynyt, ja töitä tehdään jaksamisen äärirajoilla.

Rankankin työn kestää, pidentyneet työpäivät, kiireen ja iltamyöhäiset meilit. Viimeinen ja kovin niitti on epäarvostava johtaminen: uhrautuvasta venymisestä saa palkakseen kiitoksen sijasta uhkailua, suoraa tai peitettyä, ja alentavaa pompotusta. Selkä ei taitu liiasta työstä vaan ihmisarvoa halveksivasta johtamisesta.

Ranskalaisyhtiön surullisista uutisista ei voi tehdä johtopäätöstä, että kaikilla työpaikoilla asiat olisivat huonosti. Mutta sen päätelmän siitä voi tehdä, että työpaikan johtamisilmastoon ja toimintakulttuuriin tulee kiinnittää huomiota.

Jos kulttuuri on ihmistä alentavaa, väki voi huonosti, ja itse työkin alkaa väistämättä kärsiä.

Saman voi ilmaista positiivisesti. Arvostus lisää onnellisuutta. Onnellisten ihmisten työpaikka on menestyvä yhteisö.

Tätä kannattaa miettiä sellaisissakin tilanteissa, joissa kaikki näyttää hyvältä. Koskaan ei mene hukkaan, että arvostusta lisätään ja henkilöstön hyvinvointia petrataan.

Johtaminen on ajateltava uusiksi

Hesarin yleisönosastossa nimimerkin suojassa pysytellyt johtaja penää yritysjohdon yhteiskuntavastuuta. Hän totetaa, että näinä vaikeinakin aikoina päästään haastaviin tulostavoitteisiin ja maksimibonuksiin. Aikaisemmin niihin yllettiin esimerkiksi myyntiä kasvattamalla, nyt keinona on väen vähentäminen.

"Toivon, että mietimme, voisimmeko omalta osaltamme nyt poikkeusaikoina tehdä rohkeita päätöksiä", hän vetoaa. Rohkeus tarkoittaa sitä, että laitetaan raja henkilökohtaiselle ahneudelle eikä pyritä samoihin tulostavoitteisiin kuin hyvinä aikoina.

Kirjoittaja kuuluu monikansallisen yrityksen Suomen johtajistoon. Hän kertoo kokevansa nykytilanteen sisäisesti repivänä, ainakin itselleen.

Mistä siis löytyy rohkeita johtajia, jotka vapaaehtoisesti tinkivät taloudellisista eduistaan? Tiedän, että heitä on. Itsenäisesti ajattelevia vastavirran kulkijoita on onneksi aina. Useimmat kuitenkin uivat valtavirran mukana ja tarraavat kiinni omiin etuihinsa.

Entä mistä löytyy vastuullisia hallituksia ja vastuullisia omistajia, jotka taantuman aikana ilmoittautuvat vain kohtuullisen tai vaatimattoman tuloksen kannattajiksi? Kaikkea ei voi sälyttää johdon omaan harkintaan. Johto toteuttaa lopulta omistajien tahtoa. - Ajattelen nyt varsinkin pörssiyhtiöitä. Perheyrityksissä omistajavastuu on selkeämpi ja näkyvämpi.

Näitä kysymyksiä ovat esittäneet monet, toistuvasti, sadoilla foorumeilla. Pulma on siinä, että johtamisen perusajattelu, paradigma, on aikansa elänyt. Vanhassa maailmassa selvittiin, kun ajettiin omaa etua. Syntyi kauhun tasapaino, jossa eri tahojen itsekkäät edut kilpailivat ja löysivät status quon.

Uudessa maailmassa itsekkyyteen perustuva rakennelma ei riitä. On opittava ajattelemaan uudella tavalla. On ajateltava kokonaisuuksia. Uusi ajattelu koskee johtamisen koko ketjua omistajista toteuttajiin.

Uuteen yleensä mennään joko katastrofin kautta tai vapaaehtoisesti. Pelkään katastrofia, toivon viisauden lisääntymistä.

Eunukkeja vai eurooppalaisia valtiohenkilöitä

En ole vielä käynyt eunestämässä. Vanhakantaiseen tyyliin panostan varsinaiseen äänestyspäivään. Vaikka itse akti matkoineen vie vain hetken, siinä on aina juhlan tuntua, vaikkei ehkä kovin euforisen.

Euhdokkaani olen valinnut. En ole hyödyntänyt eukoneiden apua vaan olen luottanut euntuitiooni ja arvostelukykyyni. On mukava seurata tätä kihelmöivää jännitysnäytelmää, kun oma osuus on melkein himassa. Vaalitilaisuuksissa en käy, joten mainitut kykyni ovat sen varassa, mitä media suvaitsee kertoa minulle. Tosin hieman muutakin tietoa olen hankkinut euhteiskunnallisten suhteitteni avulla.

Media on ollut kärppänä. Mitro Revon kaapu ja risti ovat saaneet kiitettävästi palstatilaa. Vastaavasti kohu Timo Soinin ympärillä on laantunut. Liekö mies niin ylivoimainen, että mediakin pehmenee. Katainen pani puoleutoverinsa riviin tämän rasismiin viittavien teesien takia. Entä onko Vanhanen joutunut eulähtämään mistään? Entä Urpilainen? Vihreät käyvät tasaväkistä sisäistä kamppailuaan. Kristillisdemokraatit euskovat peurussuomalaisten taktiseen imuun. Ruotsalaiset harmittelevat entisajan näkyvien nimien jäämistä euhistoriaan. Ari Vatanen käy heulidioksidisotaansa.

Ihan kaikkia puoleuita saati euhdokkaita en maininnut, vaikka tasapuolisuusdirektiivin nimissä niin olisi keulunut tehdä.

Missä pihvi? Mistä me oikeastaan äänestämme? Oman maakunnan eudustuksesta? Oman puolueen menestyksestä? Julkkisten poliittisesta urasta? Vai mistä? Sisukkaita korpisotureita Brysseliin pitämään Suomen puolia itsekästä euta vastaan?

Asiaa koko kalapaniikissa ei ole ollut kuin särpimeksi. Monia persoonia on esiintyntyt. Valitse heistä sitten paras. Toiveenasi, ettei heistä tulisi mitään Brysselin eunukkeja vaan eurooppalaisia valtiohenkilöitä,
-ukkoja ja -eukkoja.

Eussa odottavat suuret haasteet. Miten vastaamme globaaliin finanssikriisiin? Millä teoin ilmaston lämpeneminen pysäytetään? Kaksi tärkeää mainitakseni. Pelkäästään niiden ratkaiseminen riittäisi eumissioksi. Siinä valossa ei ole kovin tärkeää, käyttääkö Mitro pappistunnuksiaan tai kenen imussa joku on sinne päässyt.