Linkitin

Ensimmäisen kipinän sosiaaliseen mediaan eli someen sain pari vuotta sitten asiakkaaltani, joka kertoi kokemuksistaan LinkedIn-käyttäjänä. Pyysin häntä linkittämään minutkin mukaan. Koska sana LinkedIn on monen suussa hankala, päätän tässä samalla tehdä fennolingvistisen innovaation ja antaa kyseiselle medialle käyttönimen Linkitin, sillä linkittimestä siinä on kyse.

Toisin kuin monet, en ole hyödyntänyt Linkitintä urani etenemisen apuna. En myöskään ole etsinyt aktiivisesti uusia bisneskontakteja. Eniten inspiraatiota olen saanut Linkittimen Leadership Think Tankista, jossa on ollut meheviä keskusteluketjuja johtamisesta. Parasta antia on jo muutaman kuukauden ajan jatkunut keskustelu managementin ja leadershipin välisestä suhteesta. Meille suomalaisille kyseinen jaottelu ei ole ollut merkityksellinen, ennen kuin englannista tuli bisneskielemme.

Linkitin on esimerkki siitä, että some sopii syvällisen keskustelun alustaksi. Totta, mamupuheita ja herjoja on Facebookissa, jota arkisemmin kutsutaan Naamakirjaksi, sekä internetin keskustelupalstoilla. Väitän silti, että somessa on valtavan paljon asiallista keskustelua, mielenkiintoisia ajatuskokeita, reipasta väittelyä omilla nimillä sekä aforisminomaisia teräviä analyysejä.

Lisäksi some tarjoaa linkkejä esimerkiksi mielenkiintoisiin blogeihin. Muutama päivä sitten linkkauduin Esko Kilven blogiin, jossa hän vertaa Caravaggion taideteoksen 1600-luvulla saamaa kohtelua nykyiseen johtamisen idealisointiin. Samaan hengenvetoon luin useita Kilven blogeja. En ehkä olisi hoksannut lukea niitä ilman somesta saamaani vinkkiä - Linkitin on myös vinkitin. Jos osaisin käyttää digimediaa yhtä hyvin kuin Kilpi, olisin liittänyt edellisiin virkkeisiin tagin, jolle en tunne suomenkielistä vastinetta (täky?) mutta jota klikkaamalla olisit päässyt suoraan mainitsemaani blogiin. Toivon, että löydät tiesi sinne googlaamalla.

Facebookissa piipahdan useimpina päivinä. Teen kysymyksiä, heitän mieltäni askarruttavia ärsykkeitä, otan osaa joihinkin keskusteluihin. Lähes aina vilkaisen, mitä oman nuorisoni mielessä liikkuu. Kerran valmistin kokonaisen esitelmän vastauksista ja mielipiteistä, joita sain esittämääni kysymykseen. Vastaukset olivat niin hyviä, ettei niihin kovin paljon omiaan tarvinnut lisätä. Muistin mainita lähteeni.

Linkittimen management-leadership -keskusteluun tulleiden kommenttien määrä puhkaisee lähipäivinä tuhannen haamurajan.

Hyvikset ja pahikset

Vaaliraha- ja muut sotkut ilmaantuvat tilaamatta kuin entiset faksit. Merisalo sitä, Merisalo tätä, Nova, Säätiö, Se ja se kansanedustaja. On hyvä, että asiat pengotaan perinpohjin. Nytkin kyseessä on kummallinen sählinki, johon on sekoittunut liiketoimintaa, vallan- ja miellyttämisenhalua ja suhteellisuudentajun hämärtymistä.

Median tiedonjyvästen varassa tässä eletään. Kunakin kvartaalina syntyy suuri tarina, joka sitten unohtuu, ja tilalle tulee uusi tarina, kunnes vanha taas pullahtaa esille, kuten nytkin Kanervan päästyä kuulusteluihin ja Tiuran muuhun hiostukseen.

Media ei voi mitään sille, että me mediankuluttajat luomme harhaisen kuvan maailmasta: Suomessa on pieni ryhmä kähmijöitä, ja muut ovat puhtoisia. Puhtoiset voivat sitten turvalliselta aitiopaikaltaan katsoa, miten kähmijät vajoavat syvemmälle kuramonttuun.

Vaalirahasotku on jäävuoren huippu. Se on ollut mahdollista vain, koska sen syntymiselle on ollut hedelmällinen maaperä. Oman asian ja edun tavoittelijoita on yrityksissä, virastoissa, kunnissa ja kerhoissa, henkilöitä, jotka tarpeen tullen unohtavat eettiset normit ja jopa lain ja säädökset. Jotkut toimivat juonikkaammin, jotkut tökerömmin ja epäammattimaisemmin.

Uskon ihmisen hyvyyteen, mutta en ole niin sinisilmäinen kuin läheiseni luulevat. Meillä kaikilla on taipumus pahaan. Maailma ei jakaannu hyviksiin ja pahiksiin. Ne molemmat ovat meissä, vaikka ehkä eri suhteissa. Jostakusta tulee Äiti Teresa, joka tuskin hänkään oli rikkeetön. Jostakusta tulee Stalin, jossa hänessäkin luultavasti on ollut ripaus hyvää. Kukaan 265:stä paavista ei ole ollut nuhteeton.

Jäävuoren huiput näkyvät. Onneksi edes ne.

Aivot – huippu-urheilijan tärkein lihas

Suomen olympiajoukkue ei urheilupsykologeja kaipaa. Tähän tyyliin otsikoi Urheiluruutu hetki sitten. Urheilupsykologian professori Jarmo Liukkonen kertoi, että Norjan mäkijoukkueella on joka hetki kaksi henkistä valmentajaa urheilijoiden käytettävissä. Suomen olympiajoukkueella ei yhtään.

Juolahti mieleen, että Suomikin voisi jatkossa hyötyä nykyistä systemaattisemmasta henkisestä valmennuksesta. Mitä lähempänä maailman huippua kilpaillaan, sitä varmemmin ratkaisu tapahtuu pääkopan sisällä. Aivot ovat siinä vaiheessa urheilijan tärkein lihas.

Henkisen valmennuksen tulee olla osa harjoittelua jo nuoresta alkaen, kuten Liukkonen korosti. Katastrofin keskellä ei henkisellä puolellakaan voi isoja tehdä, jos henkiset lihakset ovat jääneet fyysisten puristukseen. Kyse on pitkäjänteisestä työstä.

Kiprusoff teki harmillisen ja harvinaisen virheen, ja USA rokotti. Tekevälle sattuu. Siitä alkoi Suomen kymmenen minuutin painajainen. ”Jäikö tuo virhe alitajuntaan”, pohti päävalmentaja Jukka Jalonen ja tiesi itsekin, että jäi. Henkisesti vahva joukkue panee takaiskun välittömästi aivojensa tallelokeroon ja jatkaa omaa peliään, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suomi ei ollut siinä tilanteessa henkisesti vahva joukkue.

Henkisellä valmennuksella on käyttöä myös urheilun ulkopuolella. Miten paljon yritysjohtajat tai poliittinen johto käyttävät henkistä sparrausta? Monilla huippujohtajilla ovat valmentajansa, ajattelukumppaninsa, coachinsa. Jotkut yritykset ovat tehneet tämän tyyppisestä valmennuksesta firman normaalin käytännön. Ne ovatkin huipulla. Tai aikovat olla siellä.

Pitääkö tilanteen olla 6-0, ennen kuin tajuamme tarvitsevamme henkistä valmennusta?