Kohtuuden puolustus

Tapio Aaltonen

Maailmantalouden kriisi on nyt ykkösuutinen. Pitkästä aikaa virallinen keskustelu tuntuu ohittavan ilmastonmuutosteeman. Mikä ei kuitenkaan merkitse, ettei ilmasto muuttuisi myös talouskriisin aikana.

Mitä tekemistä noilla kahdella on keskenään? Muu kuin se, että niitä ajattelevista jotkut ovat huolestuneita ja jotkut yrittävät rauhoitella.

Kääntääkö talouskriisi kehityksen pyörää taaksepäin muutaman vuoden, ehkä kymmenen vuotta? Meillä olisi varaa kuluttaa nykyistä vähemmän, jolloin luonnonvarat säästyisivät ja ilmaston kuormitus kevenisi? Se olisi hyvä tulevaisuusnäkymä.

Vai onko suuntaa juuri päinvastainen? ”Ei ole varaa investoida uuteen ilmastoa säästävään teknologiaan.” Pitäydytään vanhassa.

Pelkään, että jälkimmäinen skenaario toteutuu. Siinä tapauksessa käsissämme on tuplaongelma: ilmastonmuutos jatkuu ja kiihtyy, ja tavallisten kansalaisten arkitalouden huolet kasvavat.

Tämä vuosikymmen jää eittämättä historiaan aikana, jolle myöhemmin annetaan vastaavanlainen nimi kuin oli ”30-luvun lama” tai ”sen ja sen ajan katovuodet”. Nimiehdokkaita voisivat olla ”2000-luvun uho ja tuho” tai ”ekonomian ja ekologian romahdusvuodet” tai ”EgoEko 2008-2010” Nimi riippuu siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Yksi antiikin neljästä hyveestä oli järki eli viisaus. Sitä on arvostettu teoriassa, vaikkei niinkään käytännössä. Olisi aika alkaa käyttää sitä. Hyveiden joukossa olivat myös urheus ja oikeamielisyys – periaatteen tasolla arvostettuja nekin.

Entä se neljäs? Se on ollut maahan runtattu sekä periaatteessa että käytännössä, vaikka juuri sillä olisi ollut erityisen paljon käyttöä: kohtuullisuus. Kohtuullinen kasvu. Kohtuullinen tulos. Kohtuullinen oma etu.

Entä jos historian seuraava vaihe olisi ”viisauden ja kohtuuden aika”? Tuntuu etäiseltä, kun katsoo taaksepäin. Mutta historia on täynnä epäjatkuvuuksia.

Merkityksen kokemus, kun kaikki menee päin hoota

Tapio Aaltonen

Kaikki menee päin helvettiä.

Ei tässä mitään - homma jatkuu.

Nämä lauseet voisivat olla sarjasta "Vaalitententissä sanottua". Mutta ne ovat muutakin, kokemustemme reunailmiöitä.

Kokemusten varjoisammalla reunalla elämme, kun podemme koulusurmien jälkikrapulaa, kuuntelemme ekonomistien yksinpuheluja maailmantalouden romahduksen uhasta, seuraamme puoluejohtajien vakuutteluja vaalitentissä ja laskemme syksyn lehtien värisen seppeleen sateisen kesän muistolle.

Suurten teemojen keskellä värjöttelevät kysymykset, jotka ovat globaalisti pieniä mutta yksilölle jättisuuria. Miten meidän työpaikallamme voidaan tai miten työpaikkamme ylipäänsä selviää? Ja sitten ovat vielä yksilön omat teemat: miten lapseni pärjäävät, miten parisuhteeni voi, miten minä itse jaksan, ja miten oman talouteni käy?

Pahimmassa tapauksessa yksilö tuntee näillä kaikilla tasoilla, että päin hoota mennään. Silloin elämänhallinta on Hakusessa (nimi viittaa paitsi hoohon myös kosteaan paikkaan). Olemme lirissä. Mistään ei tunnu löytyvän kiinteää jalkojen alle.

Parhaassa tapauksessa joku kykenee säilyttämään toiveikkuuden, joskus faktoin perustellun, joskus itsepsyykatun.

Pakko myöntää, että tällaisena diplomin saaneena professionaalisena rohkaisijanakin tulee kysyneeksi oman toiveikkuutensa lähteitä. Miten pidän oman nokkani liripinnan yläpuolella?

Olen päättänyt, etten aio ruveta päivittelemään maailman kurjuutta, vaikka syytä onkin. Olen myös tehnyt oletuksen, että maailma ja läheiseni hyötyvät minusta eniten, jos säilytän elämänilon ja -rohkeuden. Aion siis säilyttää toiveikkuuteeni niin pitkälle kuin minusta riippuu.

Minun eloonjäämismantrani on merkityksen kokemus. Viktor Franklinia mukaillen: ihminen selviää mistä tahansa vastoinkäymisestä, jos hän löytää sille tarkoituksen. Tai jos hän tunnistaa tekemiselleen tarkoituksen.

Kylvämmekö pahaa vai hyvää?

Tapio Aaltonen

Nytkö taas? Milloin on seuraava kerta?

Surua pääsee harvoin kohtaamaan pelkkänä suruna. Niin oikein ja tarpeellista kuin olisikin vain surra ja tuntea myötätuntoa. Ajatella menetyksen kokeneita. Olla ajatuksissa läsnä niiden rinnalla, jotka ovat surun silmässä.

Ensimmäisen järkytyksen jälkeen alkaa suru ja sen rinnalla muut pohdinnat, nekin oikeutettuja. Pitääkö aseiden omistusta rajoittaa? Onko poliisilla riittävät valtuudet ja osaaminen? Antaako hallitus tarpeeksi rahaa nuorten mielenterveystyöhön? Osaavatko vanhemmat elää mukana lastensa arjessa? Mihin katosi yhteisöllisyys? Mitä olisi voinut tehdä toisin? - Tätä mietitään nyt. Tätä mietittiin vuosi sitten.

Mitä meille suomalaisille oikein on käymässä?

Aamulla nostin lipun puolitankoon. Siellä se liehuu nyt kun itse olen toimistolla. Hetki sitten pidimme hiljaisen hetken, sytytimme kynttilän ja ajattelimme Kauhajoen tapahtumaa. Minulle kynttilä puhui siitä, että maailma tarvitsee valon kantajia. Itse toivoisin olevani yksi heistä. Joskus ehkä onnistun, aina en.

Luodit haavoittivat ja tappoivat. Työelämä on täynnä luoteja, jotka haavoittavat henkisesti ja tappavat ilon ja motivaation. Fyysinen tuhoaminen on tietenkin pahempaa, jäävuoren huippu, jonka taustalla on aina henkinen pahoinvointi. Kauhajoen ja Jokelan tapahtumista emme opi mitään, ellemme yksilöinä ja yhteisönä mene peilin eteen kysymään, kylvämmekö pahaa vai hyvää. Tuhoammeko vai synnytämmekö elämää? Millaista maailmaa luomme, joka päivä?

Perhosen siiven värähdyksen teoriaa mukaillen: sanon tänään pahasti toiselle - sen tuloksena joku jossain tekee pahaa. Tai: kannustan toista - sen tuloksena syntyy hyvinvoiva yhteisö.