Jäljelle jäävät jäljet

Etiikka on enemmän kuin väärien tekojen välttämistä. En välttämättä ole erityisen hyvä ihminen, vaikken kärähtäisikään varastamisesta, valehtelusta tai sopimattomien viestien lähettämisestä. Olen hyvä ihminen vasta kun olen hyvä.

Pari-kolme vuotta sitten kirjoittelin sosiaalisesta jalanjäljestä (SJ). "Entä jos mittaisin sosiaalista jalanjälkeäni? Millaisiin asioihin minun yksilönä silloin pitäisi kiinnittää huomiota? Ihmisiin, joiden mielenterveyden, elämänilon, psyykkisen työkyvyn tai ihmissuhteet olen pilannut. Yhteisöihin, joiden yhteenkuuluvuuden tunteen, tukiverkostot ja muut sosiaaliset suhteet olen katkonut – ehkä tietämättäni ja tahtomattani." (Kirjasta Luova kutsumus)

Mutta lisäksi:

"Sosiaalisesti myönteisille teoille voitaisiin laskea pluspisteitä. Toimintaamme ei tule kuvata pelkästään puutteiden summana vaan yhtä hyvin hyveiden ja positiivisten sosiaalisten ominaisuuksien tuottamana taseena. Raskaiden SJ-tallojien vastapainona on ihmisiä, joiden sanojen ja tekemisten seurauksena toiset saavat elinvoimaa, kipinää ja toivoa. Paljonko toimintani on heijastanut rohkeutta, oikeudenmukaisuutta, kohtuullisuutta, ihmisyyttä, viisautta tai kykyä ihmetellä elämän mysteeriä?"

Etiikassa on kyse siitä, että jätämme itsestämme koko ajan jälkiä. Millaistä jälkeä jätän jälkeen juuri nyt?

Kyynisesti kyynikoista

Kyynikoihin olen alkanut suhtautua kyynisesti. Paitsi niihin kyynikoihin, jotka osaavat nauraa kyynisyydelleen ja jotka eivät vaadi, että kaikkien muidenkin tulee olla kyynikoita. Näille tyylikyynikoille kyynikkoudesta on tullut elämäntaidetta, ihailtavaa toisinajatteluutta.

Kyynisyyteni kohdistuu narrikyynikoihin. Heihin, jotka kuvittelevat olevansa intellektuelleja uutisoidessaan, että idealistit ovat idealisteja ja että asiastaan innostuneet ovat tyhjänpäiväisiä taivaanrannanmaalareita. Blogeissaan he luovat kohteestaan naurettavan irvikuvan ja sitten osoittavat älykkyytensä ja moraalisen rohkeutensa sanoessaan ”ei!” moiselle ilmiölle. Ikään kuin joku muu haluaisi ihannoida kyseistä irvikuvaa.

Työpaikoilla heidän t-paidassaan lukee, että ”täällä ei saa innostua” tai että ”täällä ei saa olla hauskaa”. Varsinkin nuorempien työkavereiden ideat he latistavat vähättelevillä ilmeillä tai huokaamalla, että ”tota kokeiltiin jo 70-luvulla, keksikää jotain uutta”. Kyynikon sanat pistävät kuin kyyn purema.

Heille on jäänyt murkkuvaihe päälle: ”Mutsi on tyhmä.” ”Tää on mälsää.” ”Eiks kukaan tajuu mitään?” Tai sitten he ovat pettyneet uraunelmiinsa ja pitävät huolen siitä, ettei kukaan mukaan unelmoi mistään.

Antiikissa kyynikot olivat filosofinen koulukunta. Sokrateen oppilas Antisthenes synnytti filosofiryhmän, joka koostui tinkimätöntä moraalia tavoittelevista suurista individualisteista. Kyynikot luopuivat sosiaalisista suhteista, tieteellisestä tutkimuksesta ja elämän nautinnoista. Roomassa kyynikoita ihailtiin sekä ajattelijoina että satiirikkoina. Tosin joukossa oli myös huijareita, joiden takia koko ryhmää saatettiin välillä pitää narrimaisena. Kyynikoiden ajattelun pohjalta syntyi stoalaisuus, itsehillinnän ja ylevän etiikan oppi.

Antiikin kyynikot valitsivat tiensä tyynen tietoisen filosofisen pohdinnan tuloksena. Narrikyynikot ovat kyynikoita, koska he ovat ajautuneet kyynikkouteensa.

Pakko myöntää, että minussa on kyynisyyttä, joka kohdistuu muihinkin kuin kyynikoihin. Suhtaudun kyynisesti ihmisiin, jotka esittävät tietävänsä koko totuuden, ovat he sitten uskonnollisia fanaatikkoja, luonnontieteen tutkijoita tai minkä tahansa ammattikunnan huippuunsa jalostettuja muotovalioita tai poliittisen ideologian yksisilmäistä huutosakkia.

Suomalaiseen johtamiseen en suhtaudu kyynisesti, koska minulla on idealistinen unelma. Uskon, että johtaminen voi kehittyä ja että työelämä voi uudistua. Kyynikot naureskelevat moiselle idealismille. Naurakoot.

”Kyynikko on ihminen, joka kukkien tuoksua tuntiessaan alkaa etsiä ruumisarkkua katseellaan”, sanoi Henry Louis Mencken, viime vuosisadan alkupuolella elänyt amerikkalainen journalisti, satiirikko ja melko tyylikäs kyynikko.

Järki, tunteet ja moraali

Aivotutkijat ovat alkaneet puhua emootioista. Vaikka tunteet ovat kuuluneet Homo sapiens -lajin aivotoimintaan lajin alkuvaiheista asti, niitä on käsitelty lähinnä taiteessa, kuten runoissa ja musiikissa. Vakavasti otettava tiede ei ole tunteista piitannut. Nyt on parasta ruveta piittaamaan. Tästä kaikesta saa avartavan kuvan George E. Vaillantin kirjasta Hengellisyyden evoluutio. Vaillant on arvostettu tutkijapsykiatri, joka on vaikuttanut muun muassa Positiivisen psykologian keskuksen ohjausryhmässä.

Aivoissa ovat omat paikkansa matematiikan harjoittamista tai kiintymyksen osoittamista varten. Vasen ja oikea aivopuolisko painottuvat hieman eri tavoilla, tosin ei kovin jyrkästi. Samoin käsitteelliseen ajatteluun erikoistunut aivokuori ja tunteita tuottava limbinen järjestelmä ovat aivojen eri kerrostumia.

Homman hienous on siinä, että nämä eri aivoalueet kykenevät saumattomaan yhteistyöhön. Ilman niiden välistä intensiivistä vuorovaikutusta emme venyisi inhimilliseen käyttäytymiseen. Emme pärjäisi tieteessä, taiteessa emmekä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Intuitiivisesti tästä on oltu jyvällä jo tuhansia vuosia. Viime vuosisadat ovat kuitenkin olleet rationaaliseen ajatteluun erikoistuneen aivokuoren tuotosten ylistystä. Psykiatria tunnisti lähinnä kielteiset tunteet. Vielä viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla monet psykologian teoriat pitivät emootioista puhumista tarpeettomana. Uskontokin rajattiin järjestelmiin, dogmeihin ja organisaatioihin.

Ihminen kykenee toimimaan moraalisesti oikein, kun hänen ajattelunsa ja tunteensa ovat kytköksissä toisiinsa. Pelkkä teknislooginen äly tuottaa laitteita, ohjelmia sekä tunteistaan vieraantuneita poliitikkoja, johtajia ja asiantuntijoita. Saamme aikaan pikkutarkkoja säädöksiä, ja samalla keksimme keinoja kiertää niitä. Moraalinen toiminta on järjen ja tunteen välinen liitto.

Aivojen tehtävänä on ajattelemisen lisäksi tuottaa iloa ja surua, kunnioitusta ja häpeää, toivoa ja pelkoa, kyllästymistä ja haltioitumista, rakkautta ja vihaa. Kielteiset tunteet ovat tärkeitä, koska niiden avulla selviämme kriittisistä hetkistä. Myönteisten tunteiden avulla kasvamme henkisesti ja kykenemme moraalisesti vastuulliseen toimintaan.

Vaillantia lukiessani pohdin työpaikoilla vallitsevaa ilovajetta ja organisaatioissa arvostettua tunneköyhää retoriikkaa. Jos järki löytää kumppanikseen tunteet, tuloksena voi olla työelämän ja johtamisen uusi tulevaisuus. Se voisi olla tärkeä löytö jopa koko ihmiskunnalle