Johtaminen on ajateltava uusiksi

Hesarin yleisönosastossa nimimerkin suojassa pysytellyt johtaja penää yritysjohdon yhteiskuntavastuuta. Hän totetaa, että näinä vaikeinakin aikoina päästään haastaviin tulostavoitteisiin ja maksimibonuksiin. Aikaisemmin niihin yllettiin esimerkiksi myyntiä kasvattamalla, nyt keinona on väen vähentäminen.

"Toivon, että mietimme, voisimmeko omalta osaltamme nyt poikkeusaikoina tehdä rohkeita päätöksiä", hän vetoaa. Rohkeus tarkoittaa sitä, että laitetaan raja henkilökohtaiselle ahneudelle eikä pyritä samoihin tulostavoitteisiin kuin hyvinä aikoina.

Kirjoittaja kuuluu monikansallisen yrityksen Suomen johtajistoon. Hän kertoo kokevansa nykytilanteen sisäisesti repivänä, ainakin itselleen.

Mistä siis löytyy rohkeita johtajia, jotka vapaaehtoisesti tinkivät taloudellisista eduistaan? Tiedän, että heitä on. Itsenäisesti ajattelevia vastavirran kulkijoita on onneksi aina. Useimmat kuitenkin uivat valtavirran mukana ja tarraavat kiinni omiin etuihinsa.

Entä mistä löytyy vastuullisia hallituksia ja vastuullisia omistajia, jotka taantuman aikana ilmoittautuvat vain kohtuullisen tai vaatimattoman tuloksen kannattajiksi? Kaikkea ei voi sälyttää johdon omaan harkintaan. Johto toteuttaa lopulta omistajien tahtoa. - Ajattelen nyt varsinkin pörssiyhtiöitä. Perheyrityksissä omistajavastuu on selkeämpi ja näkyvämpi.

Näitä kysymyksiä ovat esittäneet monet, toistuvasti, sadoilla foorumeilla. Pulma on siinä, että johtamisen perusajattelu, paradigma, on aikansa elänyt. Vanhassa maailmassa selvittiin, kun ajettiin omaa etua. Syntyi kauhun tasapaino, jossa eri tahojen itsekkäät edut kilpailivat ja löysivät status quon.

Uudessa maailmassa itsekkyyteen perustuva rakennelma ei riitä. On opittava ajattelemaan uudella tavalla. On ajateltava kokonaisuuksia. Uusi ajattelu koskee johtamisen koko ketjua omistajista toteuttajiin.

Uuteen yleensä mennään joko katastrofin kautta tai vapaaehtoisesti. Pelkään katastrofia, toivon viisauden lisääntymistä.

Eunukkeja vai eurooppalaisia valtiohenkilöitä

En ole vielä käynyt eunestämässä. Vanhakantaiseen tyyliin panostan varsinaiseen äänestyspäivään. Vaikka itse akti matkoineen vie vain hetken, siinä on aina juhlan tuntua, vaikkei ehkä kovin euforisen.

Euhdokkaani olen valinnut. En ole hyödyntänyt eukoneiden apua vaan olen luottanut euntuitiooni ja arvostelukykyyni. On mukava seurata tätä kihelmöivää jännitysnäytelmää, kun oma osuus on melkein himassa. Vaalitilaisuuksissa en käy, joten mainitut kykyni ovat sen varassa, mitä media suvaitsee kertoa minulle. Tosin hieman muutakin tietoa olen hankkinut euhteiskunnallisten suhteitteni avulla.

Media on ollut kärppänä. Mitro Revon kaapu ja risti ovat saaneet kiitettävästi palstatilaa. Vastaavasti kohu Timo Soinin ympärillä on laantunut. Liekö mies niin ylivoimainen, että mediakin pehmenee. Katainen pani puoleutoverinsa riviin tämän rasismiin viittavien teesien takia. Entä onko Vanhanen joutunut eulähtämään mistään? Entä Urpilainen? Vihreät käyvät tasaväkistä sisäistä kamppailuaan. Kristillisdemokraatit euskovat peurussuomalaisten taktiseen imuun. Ruotsalaiset harmittelevat entisajan näkyvien nimien jäämistä euhistoriaan. Ari Vatanen käy heulidioksidisotaansa.

Ihan kaikkia puoleuita saati euhdokkaita en maininnut, vaikka tasapuolisuusdirektiivin nimissä niin olisi keulunut tehdä.

Missä pihvi? Mistä me oikeastaan äänestämme? Oman maakunnan eudustuksesta? Oman puolueen menestyksestä? Julkkisten poliittisesta urasta? Vai mistä? Sisukkaita korpisotureita Brysseliin pitämään Suomen puolia itsekästä euta vastaan?

Asiaa koko kalapaniikissa ei ole ollut kuin särpimeksi. Monia persoonia on esiintyntyt. Valitse heistä sitten paras. Toiveenasi, ettei heistä tulisi mitään Brysselin eunukkeja vaan eurooppalaisia valtiohenkilöitä,
-ukkoja ja -eukkoja.

Eussa odottavat suuret haasteet. Miten vastaamme globaaliin finanssikriisiin? Millä teoin ilmaston lämpeneminen pysäytetään? Kaksi tärkeää mainitakseni. Pelkäästään niiden ratkaiseminen riittäisi eumissioksi. Siinä valossa ei ole kovin tärkeää, käyttääkö Mitro pappistunnuksiaan tai kenen imussa joku on sinne päässyt.

Musiikki tunkeutuu piilotajuntaan

Työkaverit ovat alkaneet kirjoittaa blogeja. Ovat saaneet vuorolistan, ja tekstejä näyttää syntyvän. Olin nyt ajatellut kirjoittaa musiikista, ja kas, huomasin, että Marjo-Riittakin oli juuri kirjoittanut musiikista. Joten tekstimme toivottavasti täydentävät toisiaan.

Tulin juuri kotiin mieltä ylentävästä konsertista. Hannu Kiiski oli järjestänyt Vihdin kirkkoon "Kevään sellot" -konsertin, 24 selloa Sibelius-Akatemiasta. Kirkko oli täynnä väkeä, ja sellot soivat jumalaisesti, kuten kirkossa sopii ajatella. Tauolla juotiin kahvia ja tavattiin tuttuja kirkonmäellä. Välillä laulettiin muutama tuttu yhteislaulu, joista varsinkin se seisaaltaan laulettu saksalaisen Fr. Paciuksen säveltämä ja ruotsinkielisen Runebergin runoilema laulu säväytti. Kaksituntinen tuntui yksituntiselta.

En kuuluu varsinaisiin taustamusiikin kuuntelijoihin, vaikka tietyissä tilanteissa taustalla soiva musiikki on melkein välttämätöntä. Joskus tunnelman, joskus aivotoiminnan vireyden takia. Varsinkin barokkimusiikki Bacheineen ja Vivaldeineen sopii tilanteisiin, joissa aivojen toiminta on hyödyksi. Tosin silloin ympärillä ei saa olla muuta hälyä.

Olen Talouselämässä siteeratun Maija-Liisa Frimanin kanssa samaa mieltä, että moni musiikki vaatii sillä tavalla oman keskittymisensä, että se ei sovi taustamusiikiksi. En panisi taustaksi Beethovenia enkä Sibeliusta enkä Verneri Pohjolan uusinta jazz-albumia.

Varsinaisesti musiikki on minulle pysähtymisen hetki. Tässä helvetillisessä menossa ihminen tarvitsee tilanteita, jolloin altistaa itsensä muulle kuin työlle tai elämän murheille. Musiikki puhuttelee piilotajunnan sopukoita ja tunkeutuu alueille, joille rationaalinen puhe ei ylety. Siksi kai tuntui hyvältä istua Vihdin kirkossa ja ottaa vastaan konsertin sanomaa.

Mielestäni Suomen hallituksen pitäisi avata jokainen istuntonsa kuuntelemalla kolme minuuttia tilanteeseen sopivaa musiikkia. Sama sääntöä koskekoon yritysten hallituksia ja johtoryhmiä. Lakia tästä älköön kuitenkaan tehtäkö, koska pakkomusiikki turmelisi musiikin varsinaisen voiman, sen vastustamattoman ja luovan salaperäisyyden.