Kylvämmekö pahaa vai hyvää?

Tapio Aaltonen

Nytkö taas? Milloin on seuraava kerta?

Surua pääsee harvoin kohtaamaan pelkkänä suruna. Niin oikein ja tarpeellista kuin olisikin vain surra ja tuntea myötätuntoa. Ajatella menetyksen kokeneita. Olla ajatuksissa läsnä niiden rinnalla, jotka ovat surun silmässä.

Ensimmäisen järkytyksen jälkeen alkaa suru ja sen rinnalla muut pohdinnat, nekin oikeutettuja. Pitääkö aseiden omistusta rajoittaa? Onko poliisilla riittävät valtuudet ja osaaminen? Antaako hallitus tarpeeksi rahaa nuorten mielenterveystyöhön? Osaavatko vanhemmat elää mukana lastensa arjessa? Mihin katosi yhteisöllisyys? Mitä olisi voinut tehdä toisin? - Tätä mietitään nyt. Tätä mietittiin vuosi sitten.

Mitä meille suomalaisille oikein on käymässä?

Aamulla nostin lipun puolitankoon. Siellä se liehuu nyt kun itse olen toimistolla. Hetki sitten pidimme hiljaisen hetken, sytytimme kynttilän ja ajattelimme Kauhajoen tapahtumaa. Minulle kynttilä puhui siitä, että maailma tarvitsee valon kantajia. Itse toivoisin olevani yksi heistä. Joskus ehkä onnistun, aina en.

Luodit haavoittivat ja tappoivat. Työelämä on täynnä luoteja, jotka haavoittavat henkisesti ja tappavat ilon ja motivaation. Fyysinen tuhoaminen on tietenkin pahempaa, jäävuoren huippu, jonka taustalla on aina henkinen pahoinvointi. Kauhajoen ja Jokelan tapahtumista emme opi mitään, ellemme yksilöinä ja yhteisönä mene peilin eteen kysymään, kylvämmekö pahaa vai hyvää. Tuhoammeko vai synnytämmekö elämää? Millaista maailmaa luomme, joka päivä?

Perhosen siiven värähdyksen teoriaa mukaillen: sanon tänään pahasti toiselle - sen tuloksena joku jossain tekee pahaa. Tai: kannustan toista - sen tuloksena syntyy hyvinvoiva yhteisö.

Me pienet ja suuret

Tapio Aaltonen

Kevät meni nopeasti, kuten aina. Edessä on juhannus ja loma. Vielä ei oikein osaa irtautua kaikesta tapahtuneesta. Vaikka olen jo ollut päivän verran lomalla, avaan sähköpostin yhä uudelleen ja vastailen aikataulutiedusteluihin. Vieroitusoireita, tiedän. Parin päivän päästä alan jo tuntea itseni lomalaiseksi. Tätä on harjoiteltu muutama kymmenen vuotta.

Talvi ja kevät olivat kummallisia. Tekstiviesteistä riitti keskusteltavaa. Kehittyvät maakunnat saivat ansaitsemaansa huomiota. Mieskansanedustajien hissikäyttäytyminen pääsi Hesariin. Muualla maailmassa koettiin hirmumyrskyjä ja maanjäristyksiä. Olympiatulta salakuljetettiin milloin mitäkin sivukatuja pitkin.

Siinä talven saldo. Pohjoisen kansan kaamossekoilua. Massiivisia katastrofeja maailmalla. Politiikkaa, taloutta, äänestyksiä.

Mitäpä tämän pienen ihmisen loma ja juhannuksenvietto oikein merkitsee? Paitsi että se on minun elämäni. Minun haluni olla olemassa, tavata sukulaisia ja lastenlapsia. Grillata vaimon kanssa. Siivota vaatehuoneensa. Käydä rullaluistelemassa. Nukkua päiväunet aterian jälkeen.

Elämä on sekoitus pientä ja suurta. Joskus pienistä asioista tulee suuria, minkä olen tänäkin vuonna huomannut monilla työpaikoilla. Henkilö purkaa pienen pettymyksensä suurella tavalla ja aiheuttaa vielä suuremman järistyksen. Minkä jälkeen yhteisöllä on Globaali Ongelma.

Mikä oikeastaan on Pientä ja mikä Suurta? Ajattelin miettiä sitä tänä kesänä. Vastausta en aio löytää.

Kanervan synti: kärähtäminen

Tapio Aaltonen

Kanerva-keskustelu on ollut ristiriitaista. Mitä oikeastaan tapahtui? Mikä oli Ilkka Kanervan varsinainen moka? Miksi hänet syrjäytettiin?

Itse tekstiviestien vaihdosta ollaan kahta mieltä. Jotkut ajattelevat, että kaksi aikuista ihmistä voi lähettää toisilleen sanokaamme epäsovinnaisia viestejä, mikäli viestien vaihto perustuu molempien vapaaehtoiseen hyväksyntään ja on siis kahden aikuisen henkilön välistä vaihdantaa.

Jotkut taas katsovat, että vastuunalaisessa asemassa olevan henkilön tulee pidättyä lähettämästä muita kuin asiallisia ja sopiviksi katsottuja viestejä. Painopiste tässä on sanalla vastuunalainen - tavallinen rahvas voi lähettää myös leikkimieliseen peliin kuuluvia viestejä, mikäli vastaanottaja on leikissä mukana.

Kanervan erottamisen varsinainen syy ei kuitenkaan perustunut näiden vaihtoehtojen punnintaan. Ministerin ongelma oli siinä, että hän kärähti ja joutui mediamylläkän keskipisteeksi. Tietenkin raskauttavana pidetään puheenjohtaja Kataiselle annetun lupauksen pettämistä, mutta jos se olisi ollut erottamisen perimmäinen syy, Kanerva olisi lentänyt välittömästi asian tultua tietoon.

Ajatus menee siis suunnilleen näin: voimme tehdä epäsovinnaisiakin asioita, jos onnistumme pitämään ne salassa. Jos salassapito ei onnistu, olemme langenneet syntiin ja ansaitsemme rangaistuksen. Ennen ajateltiin, että Jumala hoiti synnintekijöiden rankaisemisen saatuaan tietoonsa tämän pahat teot - ja Jumalahan tiesi kaiken. Nyt rankaisijan tehtävä on delegoitu yleiselle mielipiteelle, jolla ei ole jumalallista kompetenssia saada selville salattuja asioita. Mutta aina joskus salaisuus rikkoutuu, ja pyövelin kirves heilahtaa.

Suurin mahdollinen rikkomuksemme on siis typeryys, kyvyttömyytemme peittää jälkemme. Kanerva lensi hyväuskoisuutensa takia, kun meni luottamaan Tukiaiseen. Se on tämän draaman juoni. Politiikka elää julkisuuden arvostuksesta tai tuomiosta.

Normaalin ihmisen elämään kuuluvat myös salaisuudet. Hänellä ovat paheensa, jotka jotkut ovat viattomia ja jotkut isompia. Hän tekee mokan, jota ei toivo näkevänsä Hymyn sivuilla. Hän asettelee sanansa joskus sopimattomasti, kaunistelee asioita omaksi edukseen, on epätarkka tehdessään matkalaskun, pikkuhuijaa verotietoja antaessaan, ajaa ylinopeutta kun kiinnijäämisen riski on pieni, on puolisolleen uskoton, päästelee valkoisia tai mustia valheita. Jos ei tee mitään näistä, niin ainakin ajattelee asioita, joita ei sanoisi ääneen. Ja teothan lähtevät ajatuksista.

Olisiko toivottavaa, että meillä ei olisi lainkaan salaisuuksia? Se voisi helpottaa elämää. Mutta täydellinen Orwellilainen läpinäkyvyys voisi olla ahdistavaa ja tylsää. Epäilen jopa, että se voisi johtaa suuriin mielenterveysongelmiin.

En kannata väärin tekemistä - liputan vastuullisen ja eettisen elämän puolesta ja vaadin sitä ensimmäisenä itseltäni. En myöskään kannata sitä, että kaikkien salaisuuksieni pitäisi tulla yleiseen tietoon - käsittelen ne muilla foorumeilla saadakseni sielulleni tasapainon.

Ennen kaikkea: jotain pinnallista ja jopa vaarallista on siinä, että suurimmaksi (ja ainoaksi) rikkomukseksemme tulee kärähtäminen. Etiikka on enemmän ja muuta kuin julkisuuden hallintaa.