Viralliset selitykset ja pääsiäinen

Tapio Aaltonen

Monissa kehitysmaissa kulutetaan aseisiin moninkertainen määrä rahaa verrattuna siihen, mitä käytetään koulutukseen ja terveydenhoitoon. Huomattava määrä rahasta ohjautuu laittomaan asekauppaan. Aseet valmistetaan Yhdysvalloissa, Ranskassa, Venäjällä ja Kiinassa. Kyseiset maat istuvat YK:n turvallisuusneuvostossa pohtimassa, miten maailmaan luotaisiin kestävä rauha. Toisella kädellään ne edistävät rauhaa, toisella sotaa.

Virallisesti sanotaan yhtä, käytännössä tehdään toista. Eivätkä siihen syyllisty vain mainitut maat. Suomenkin täytyy katsoa peiliin, aluksi vaikka kehitysapupuheissaan ja -teoissaan.

Elämällä on kaksi tasoa, virallisten puheiden kiillotettu kerros ja oikean elämän raadollisempi taso, se jossa primitiiviset vietit ohjaavat meitä. Jostain syystä yritämme antaa kuvan siitä, että käyttäytyisimme aina harkiten ja rationaalisesti, vaikka arkisessa toiminnassamme rationaalisuus saattaa loistaa totaalisella poissaolollaan.

Ajatellaan nyt esimerkin vuoksi vaikkapa Kanervan anteeksipyyntöä, jossa puhuja sanoi "arvioineensa" väärin. Tällaisilla sanavalinnoilla poliitikot, johtajat ja muut kellokkaat pyrkivät antamaan kuvan, että heidän kaikki toimintansa olisi tulosta joistain "arvioinneista". Kyse on pikemminkin siitä, että monissa tilanteissa emme arvioi lainkaan. Me vain toimimme tunteen, vietin tai jopa addiktion ohjaamina. Käytän tarkoituksella me-muotoa, tämä kaksinaisuus on syvällä käyttäytymisessämme.

Jos oikeasti arvioisimme toimintaamme, vähentäisimme rajusti kasvihuonepäästöjä, lopettaisimme sodat ja varustelun, huonon käyttäytymisen työpaikoilla, kelvottoman johtamisen ja kotikärhämät.

Tästä oli kyse pääsiäisenkin tapahtumissa. Jeesuksen teloituksen virallinen versio oli, että haluttiin turvata laki ja järjestys. Oikeasti uskonnolliset vallanpitäjät pelkäsivät valtansa puolesta, halusivat pelastaa nahkansa. Rumalle teolle muotoiltiin kaunis selitys.

Pääsiäisenä elämä voitti. Haluan uskoa, että elämä voittaa maailman nykymenossakin. Monet asiat murentavat tätä uskoa. Mutta silloin vasta olemme pulassa, jos lakkaamme uskomasta ja kadotamme toivomme.

Doppio Forza

Tapio Aaltonen

Doppio Forza oli teemana Keravalla pidetyssä seminaarissa. "Toinen tekeminen", kuten suomalaisempi muoto kuului. Hyvä seminaari, minäkin puhuin siellä.

Tämä Pertti Haukolan ja Keravan musiikkiopiston järjestämä tapahtuma nosti esille asian, josta taatusti puhutaan paljon tulevina vuosina. Monet meistä ovat leipätyömme rinnalla omistautuneet toiselle tekemiselle, joka täyttää huomattavan määrän ajankäyttöämme ja valtaa huomiostamme melkoisen osan. Se voi olla vaikkapa ajoittainen panostus tutkimuksen, kuten Sitran Mikko Kosonen kuvasi omaa tarinaansa. Tai se voi olla kuorolaulu, kuten TKK:n Miia Martinsuon tapauksessa.

Minun toinen tekemiseni on ollut musiikki ja laulu. Oli aika, jolloin harkitsin vakavasti laulajan uraa. Ehkä oli suomalaisen laulutaiteen onni, että valitsin toisin. En tiedä, oliko se samalla joidenkin muiden elämänalueiden onnettomuus, niiden joihin sitten lopulta suuntauduin. Joka tapauksessa: elin vuosien ajan kaksoiselämää. Hoidin melko vaativaa johtajantehtävää. Siinä rinnalla kehitin ääntäni, opiskelin yksinlauluohjelmistoa ja esiinnyin säännöllisesti. Näin jälkeenpäin ajatellen kuvittelen lauluharrastukseni hedelmöittäneen päivätyötäni. Se antoi minulle energiaa, ideoita, fyysistä kuntoa, kykyä tulkita tekstiä ja kanavan purkaa tunteitani.

Sitten tuli yrittäjyys, runsaat 10 vuotta sitten. Laulut jäivät. Piti hankkia asiakkaita, oppia uutta, tuotteistaa, kehittyä, verkottua ja kehittää yritystä.

Nyt olen päättänyt palata juurilleni. Maksoi mitä maksoi, alan taas laulaa. Itse asiassa olen jo aloittanut. Perustimme Novetokseen bändin ja aloin taas opiskella laulua.

Jotkut harrastavat tähtitiedettä, jotkut erotuomaritoimintaa, kirjoittamista, politiikkaa, tutkimusta, vierasta kulttuuria, gastronomiaa tai puutarhanhoitoa. Yleensä tämä toinen tekeminen antaa meille voimia, ei kuluta niitä.

Uudet ideat ja innovaatiot syntyvät, kun yhdistetään eri elämänalueita. Ura ja se yksi tekeminen ei ole kaikki, mitä elämä tarjoaa.

80-vuotias Maestro

Tapio Aaltonen

”Menen huomenna Laamasen Sepon juhlakonserttiin.”
Tämän lauseen voi tulkita monella tavalla. Vähän niin kuin voidaan tulkita Venäjän tsaarin lause: ”Me ilmoitamme täten kansalle, että…”
Tsaari tarkoitti tietysti: ”Minä ilmoitan…”
Vaimo puolestaan tarkoitti: ”Me menemme…”
Onneksi olen elänyt naisen kanssa suurimman osan elämääni, joten ymmärsin tulkita lauseen oikein ja karistin välittömästi mielestäni suunnitelmani osallistua satakuntalaisten vaikuttajien tilaisuuteen, vaikka olin ilmoittautunut ja vaikka olisi ollut hauska tavata jokunen vanha koulukaveri.

Siis menimme konserttiin. Laamanen on suomalaisen sellotaiteen ikoneita, taiteilija, suuri muusikko. Eikä tässä ole ylisanoja. Hän ei ole koskaan briljeerannut ylivertaisella tekniikalla tai muilla tempuilla. Hänen tavaramerkkinsä on ollut tinkimätön ja eleetön musikaalisuus.

Siinä hän soitti, 80-vuotias Muusikko, joka on käynyt läpi voitot ja menetykset, terveyden ja sairauden, uskon ja epäuskon. Vuosisatoja sitten rakennettu sello soi pehmeästi. Varovaisemmin kuin ennen. Lempeästi. Sytyttävästi.

Mikä panee miehen vielä kerran astumaan estradille, vaikka voisi jo antaa sellon ja sormien levätä?

Sepon suuruutta ei selitä pelkästään hänen lahjakkuutensa eikä estetiikan tajunsa. Hän on aina ollut hirmuinen harjoittelija. ”Mitään ei ole tullut ilmaiseksi”, hän kertoi joskus. Päivittäistä työtä, soittamista, nuottien tutkimista, yhä uudelleen.

Kuuntelin maestron soittoa ja mietin työtäni. Mistä tulevat mestarit? Mistä tulevat mestarijohtajat? Niistä, joilla on intohimoa ja rakkautta. Niistä, joilla on unelmia. Ja niistä, jotka harjoittelevat joka päivä.