Tapio Aaltonen
”Suomi on kadottanut viattomuutensa”, sanoi joku heti Jokelan tapahtumien illan lähetyksessä TV:ssä. ”Ainakin jokin verho on repäisty pois”, toinen tarkensi. Tulee olemaan aika ennen Jokelaa ja aika sen jälkeen. Niin ainakin nyt ajattelemme.
Suruun liittyy paljon oheistunteita ja –keskusteluja. Koska surusta on vaikea puhua, on helpompi siirtää keskustelujen painopiste poliisin toimintaan, Opetushallituksen ohjeisiin, verkkosivujen viesteihin sekä ennen kaikkea tapahtumaketjun yhä tarkempaan analysointiin. Tätä keskustelua tulemme seuraamaan vielä kauan. Joku esimiesvalmennettavani sanoi alkavansa protestoida koko tulevaa keskustelua. ”Iltapäivälehdet saavat nyt jäädä väliin.” Hän katsoi, että surullisen tragedian avulla tehdään bisnestä.
Itseni tuntien tulen melko varmasti seuraamaan nyt alkanutta vellovaa keskustelua. Vaikka se ehkä on surun kieltämistä, niin se on samalla myös kollektiivista surutyötä. Tunteiden käsittely on joskus sitä, että puhuu tunteiden vierestä, enemmän ”asiapohjalla”.
Mitenkähän näitä tapahtumia on käsitelty työpaikoilla? Ohjaamassamme koulutuksessa järjestimme Hessun kanssa pienen aamuhetken osanottajien kanssa. Jokainen sai kertoa, mitä ajatuksia edellisen päivän traaginen tapahtuma oli herättänyt. Keskustelu olisi jatkunut vaikka miten pitkään. Välillä puhuttiin tunteista. Välillä pohdittiin sitä, pitäisikö meidän työpaikoilla huomata, jos jollakulla on itsetuhoisia mietteitä. Emme edes yrittäneet löytää vastauksia, mutta itse pohdinta tuntui puhdistavalta. Oletan, että monilla työpaikoilla on ollut hiljaisia hetkiä. Ehkä kynttilöitäkin on sytytetty. Olisipa mukava kuulla viestejä työpaikolta. Täytyy alkaa kysellä.
Näillä mietteillä aloitan blogini. En vielä tiedä, miten usein kirjoitan. Luultavasti aika usein. Jos joku lukee näitä, niin otan mielelläni palautteita. Vastailen mielelläni myös kysymyksiin tai käsittelen ehdotettuja teemoja.
On aika surra. Ja on aika iloita. Kaikella on aikansa.
Tapio Aaltonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti