Doppio Forza

Tapio Aaltonen

Doppio Forza oli teemana Keravalla pidetyssä seminaarissa. "Toinen tekeminen", kuten suomalaisempi muoto kuului. Hyvä seminaari, minäkin puhuin siellä.

Tämä Pertti Haukolan ja Keravan musiikkiopiston järjestämä tapahtuma nosti esille asian, josta taatusti puhutaan paljon tulevina vuosina. Monet meistä ovat leipätyömme rinnalla omistautuneet toiselle tekemiselle, joka täyttää huomattavan määrän ajankäyttöämme ja valtaa huomiostamme melkoisen osan. Se voi olla vaikkapa ajoittainen panostus tutkimuksen, kuten Sitran Mikko Kosonen kuvasi omaa tarinaansa. Tai se voi olla kuorolaulu, kuten TKK:n Miia Martinsuon tapauksessa.

Minun toinen tekemiseni on ollut musiikki ja laulu. Oli aika, jolloin harkitsin vakavasti laulajan uraa. Ehkä oli suomalaisen laulutaiteen onni, että valitsin toisin. En tiedä, oliko se samalla joidenkin muiden elämänalueiden onnettomuus, niiden joihin sitten lopulta suuntauduin. Joka tapauksessa: elin vuosien ajan kaksoiselämää. Hoidin melko vaativaa johtajantehtävää. Siinä rinnalla kehitin ääntäni, opiskelin yksinlauluohjelmistoa ja esiinnyin säännöllisesti. Näin jälkeenpäin ajatellen kuvittelen lauluharrastukseni hedelmöittäneen päivätyötäni. Se antoi minulle energiaa, ideoita, fyysistä kuntoa, kykyä tulkita tekstiä ja kanavan purkaa tunteitani.

Sitten tuli yrittäjyys, runsaat 10 vuotta sitten. Laulut jäivät. Piti hankkia asiakkaita, oppia uutta, tuotteistaa, kehittyä, verkottua ja kehittää yritystä.

Nyt olen päättänyt palata juurilleni. Maksoi mitä maksoi, alan taas laulaa. Itse asiassa olen jo aloittanut. Perustimme Novetokseen bändin ja aloin taas opiskella laulua.

Jotkut harrastavat tähtitiedettä, jotkut erotuomaritoimintaa, kirjoittamista, politiikkaa, tutkimusta, vierasta kulttuuria, gastronomiaa tai puutarhanhoitoa. Yleensä tämä toinen tekeminen antaa meille voimia, ei kuluta niitä.

Uudet ideat ja innovaatiot syntyvät, kun yhdistetään eri elämänalueita. Ura ja se yksi tekeminen ei ole kaikki, mitä elämä tarjoaa.

80-vuotias Maestro

Tapio Aaltonen

”Menen huomenna Laamasen Sepon juhlakonserttiin.”
Tämän lauseen voi tulkita monella tavalla. Vähän niin kuin voidaan tulkita Venäjän tsaarin lause: ”Me ilmoitamme täten kansalle, että…”
Tsaari tarkoitti tietysti: ”Minä ilmoitan…”
Vaimo puolestaan tarkoitti: ”Me menemme…”
Onneksi olen elänyt naisen kanssa suurimman osan elämääni, joten ymmärsin tulkita lauseen oikein ja karistin välittömästi mielestäni suunnitelmani osallistua satakuntalaisten vaikuttajien tilaisuuteen, vaikka olin ilmoittautunut ja vaikka olisi ollut hauska tavata jokunen vanha koulukaveri.

Siis menimme konserttiin. Laamanen on suomalaisen sellotaiteen ikoneita, taiteilija, suuri muusikko. Eikä tässä ole ylisanoja. Hän ei ole koskaan briljeerannut ylivertaisella tekniikalla tai muilla tempuilla. Hänen tavaramerkkinsä on ollut tinkimätön ja eleetön musikaalisuus.

Siinä hän soitti, 80-vuotias Muusikko, joka on käynyt läpi voitot ja menetykset, terveyden ja sairauden, uskon ja epäuskon. Vuosisatoja sitten rakennettu sello soi pehmeästi. Varovaisemmin kuin ennen. Lempeästi. Sytyttävästi.

Mikä panee miehen vielä kerran astumaan estradille, vaikka voisi jo antaa sellon ja sormien levätä?

Sepon suuruutta ei selitä pelkästään hänen lahjakkuutensa eikä estetiikan tajunsa. Hän on aina ollut hirmuinen harjoittelija. ”Mitään ei ole tullut ilmaiseksi”, hän kertoi joskus. Päivittäistä työtä, soittamista, nuottien tutkimista, yhä uudelleen.

Kuuntelin maestron soittoa ja mietin työtäni. Mistä tulevat mestarit? Mistä tulevat mestarijohtajat? Niistä, joilla on intohimoa ja rakkautta. Niistä, joilla on unelmia. Ja niistä, jotka harjoittelevat joka päivä.

Tapio ihmettelee

Tapio Aaltonen

Ilmastonmuutos kiihtyy, Nokia lopettaa Saksassa, StoraEnso ja Suomen valtio saavat kyytiä Kemijärvellä, maailmantaloutta uhkaa kriisi, Kaisa Varis ja Jere Karalahti ovat vastatuulessa, Porin Ässät rämpii, eikä hiihtoladuille ole juuri ollut asiaa täällä Etelä-Suomessa. Kaiken lisäksi olen nukkunut huonosti viime yöt, mikä ei välttämättä johdu ilmastonmuutoksesta.

Onneksi on olemassa Facebookin turvallinen maailma. Päätin hakeutua sinne ja hankkia itselleni Ystäviä. Olin lukenut, että kaiken alkukappaleessa mainitun lisäksi maailma on jakautumassa kahtia: vanhempaan facebookittomaan, linkedIdittömään ja habbottomaan sukupolveen sekä feissailevaan, linkittyvään ja habboiseen polveen. Edellinen alkaa auttamatta olla pihalla.

Päätin kiskaista irtioton omasta sukupolvestani, vaihtaa leiriä ja laittaa profiilini Facebookiin. Lähetin kutsun muutamille kymmenille, joista välittömästi jokunen rekisteröityi ystäväkseni. Nyt minulla on siis rekisteröityjä ja rekisteröitymättömiä ystäviä. Joidenkin ystävieni kanssa elän ikään kuin avosuhteessa. Jotkut taas ovat virallisia. He ovat laillistaneet suhteemme liittymällä verkostooni.

Ennen vanhaan ajateltiin, että ystävä tunnettiin hädässä. Nyt ystävä tunnetaan netissä. Kumpaan ystäväjoukkoon tukeudun, kun hätä iskee? Voinko enää laskea mitään niiden varaan, jotka ovat laiminlyöneet rekisteröitymisensä, vaikka nimenomaan olen kehottanut heitä rekisteröitymään? Koostuuko varsinainen turvaverkkoni ihmisistä, jotka Facebook on virallisesti julistanut ystävikseni? Vai onko varsinainen siteemme yhä epävirallisissa yhteisissä kokemuksissa, jaetuissa tunteissa ja muussa epävirallisessa?

Siksi kerroin Facebook-sivullani, että "Tapio ihmettelee". Pentti puolestaan kertoi olevansa vähän stressaantunut. Toinen ystäväni Ville sanoi olevansa pottuuntunut tälle pohjoisen kaamokselle (vapaa lainaus). Ei ihme, sillä hän oli juuri tullut kotiin Thaimaasta, jossa hän oli minun ja seitsemän muun sukulaisen kanssa. Kaikkien muiden rekisteröityjen ystävieni virallisia fiiliksiä en ole vielä ehtinyt tarkistaa.

Olen nyt osittain täyttänyt kriteerin, jonka perusteella en ole kasvoton enkä kirjaton enkä enää koko aikaa pihalla. Habbohotelli odottaa vuoroaan. Sille voi tulla tarvetta piankin, mikäli kylmän reaalimaailman hyökkäykset voimistuvat edelleen, ja pitää siirtyä kokonaan sisätiloihin.

Facebook vie tässä vaiheessa ajastani vain jonkun promillen, mikä on huomattavan vähän verrattuna siihen, miten paljon Jyrki Kasvi panostaa kyseiseen mediaan. Onneksi käyttämäni promillet tulevat takaisin moninkertaisena ajansäästönä. Enää ei tarvitse ihan kaikille vastata, kun kysyvät kuulumisia. Kehotan menemään feissiin. Rekisteröidyt ystävät eivät enää edes vaivaa minua sellaisilla trivialiteeteilla kuin kuulumisten ei-virtuaalisella utelulla. Vuositasolla ajansäästö on melkoinen.

Miten tämä kaikki liittyy alkukappaleessa mainittuihin seikkoihin? Kun kaikki kysely, utelu ja meteli tapahtuu netissä, StoraEnso voisi lopettaa loputkin sellutehtaansa ja myydä ne Nokialle, mikä saattaisi vahvistaa maailmantaloutta ja heikentää ilmastonmuutoksen vahvistumista. Ässät rämpisi edelleen, ja hiihtelemään voisi mennä virtuaalisesti.

Jatkan yhä ihmettelyä. Ihmettelyn loppumisesta kerron aikanaan Facebookin ilmoitustaulullani.