Kylvämmekö pahaa vai hyvää?

Tapio Aaltonen

Nytkö taas? Milloin on seuraava kerta?

Surua pääsee harvoin kohtaamaan pelkkänä suruna. Niin oikein ja tarpeellista kuin olisikin vain surra ja tuntea myötätuntoa. Ajatella menetyksen kokeneita. Olla ajatuksissa läsnä niiden rinnalla, jotka ovat surun silmässä.

Ensimmäisen järkytyksen jälkeen alkaa suru ja sen rinnalla muut pohdinnat, nekin oikeutettuja. Pitääkö aseiden omistusta rajoittaa? Onko poliisilla riittävät valtuudet ja osaaminen? Antaako hallitus tarpeeksi rahaa nuorten mielenterveystyöhön? Osaavatko vanhemmat elää mukana lastensa arjessa? Mihin katosi yhteisöllisyys? Mitä olisi voinut tehdä toisin? - Tätä mietitään nyt. Tätä mietittiin vuosi sitten.

Mitä meille suomalaisille oikein on käymässä?

Aamulla nostin lipun puolitankoon. Siellä se liehuu nyt kun itse olen toimistolla. Hetki sitten pidimme hiljaisen hetken, sytytimme kynttilän ja ajattelimme Kauhajoen tapahtumaa. Minulle kynttilä puhui siitä, että maailma tarvitsee valon kantajia. Itse toivoisin olevani yksi heistä. Joskus ehkä onnistun, aina en.

Luodit haavoittivat ja tappoivat. Työelämä on täynnä luoteja, jotka haavoittavat henkisesti ja tappavat ilon ja motivaation. Fyysinen tuhoaminen on tietenkin pahempaa, jäävuoren huippu, jonka taustalla on aina henkinen pahoinvointi. Kauhajoen ja Jokelan tapahtumista emme opi mitään, ellemme yksilöinä ja yhteisönä mene peilin eteen kysymään, kylvämmekö pahaa vai hyvää. Tuhoammeko vai synnytämmekö elämää? Millaista maailmaa luomme, joka päivä?

Perhosen siiven värähdyksen teoriaa mukaillen: sanon tänään pahasti toiselle - sen tuloksena joku jossain tekee pahaa. Tai: kannustan toista - sen tuloksena syntyy hyvinvoiva yhteisö.