Me pienet ja suuret

Tapio Aaltonen

Kevät meni nopeasti, kuten aina. Edessä on juhannus ja loma. Vielä ei oikein osaa irtautua kaikesta tapahtuneesta. Vaikka olen jo ollut päivän verran lomalla, avaan sähköpostin yhä uudelleen ja vastailen aikataulutiedusteluihin. Vieroitusoireita, tiedän. Parin päivän päästä alan jo tuntea itseni lomalaiseksi. Tätä on harjoiteltu muutama kymmenen vuotta.

Talvi ja kevät olivat kummallisia. Tekstiviesteistä riitti keskusteltavaa. Kehittyvät maakunnat saivat ansaitsemaansa huomiota. Mieskansanedustajien hissikäyttäytyminen pääsi Hesariin. Muualla maailmassa koettiin hirmumyrskyjä ja maanjäristyksiä. Olympiatulta salakuljetettiin milloin mitäkin sivukatuja pitkin.

Siinä talven saldo. Pohjoisen kansan kaamossekoilua. Massiivisia katastrofeja maailmalla. Politiikkaa, taloutta, äänestyksiä.

Mitäpä tämän pienen ihmisen loma ja juhannuksenvietto oikein merkitsee? Paitsi että se on minun elämäni. Minun haluni olla olemassa, tavata sukulaisia ja lastenlapsia. Grillata vaimon kanssa. Siivota vaatehuoneensa. Käydä rullaluistelemassa. Nukkua päiväunet aterian jälkeen.

Elämä on sekoitus pientä ja suurta. Joskus pienistä asioista tulee suuria, minkä olen tänäkin vuonna huomannut monilla työpaikoilla. Henkilö purkaa pienen pettymyksensä suurella tavalla ja aiheuttaa vielä suuremman järistyksen. Minkä jälkeen yhteisöllä on Globaali Ongelma.

Mikä oikeastaan on Pientä ja mikä Suurta? Ajattelin miettiä sitä tänä kesänä. Vastausta en aio löytää.