80-vuotias Maestro

Tapio Aaltonen

”Menen huomenna Laamasen Sepon juhlakonserttiin.”
Tämän lauseen voi tulkita monella tavalla. Vähän niin kuin voidaan tulkita Venäjän tsaarin lause: ”Me ilmoitamme täten kansalle, että…”
Tsaari tarkoitti tietysti: ”Minä ilmoitan…”
Vaimo puolestaan tarkoitti: ”Me menemme…”
Onneksi olen elänyt naisen kanssa suurimman osan elämääni, joten ymmärsin tulkita lauseen oikein ja karistin välittömästi mielestäni suunnitelmani osallistua satakuntalaisten vaikuttajien tilaisuuteen, vaikka olin ilmoittautunut ja vaikka olisi ollut hauska tavata jokunen vanha koulukaveri.

Siis menimme konserttiin. Laamanen on suomalaisen sellotaiteen ikoneita, taiteilija, suuri muusikko. Eikä tässä ole ylisanoja. Hän ei ole koskaan briljeerannut ylivertaisella tekniikalla tai muilla tempuilla. Hänen tavaramerkkinsä on ollut tinkimätön ja eleetön musikaalisuus.

Siinä hän soitti, 80-vuotias Muusikko, joka on käynyt läpi voitot ja menetykset, terveyden ja sairauden, uskon ja epäuskon. Vuosisatoja sitten rakennettu sello soi pehmeästi. Varovaisemmin kuin ennen. Lempeästi. Sytyttävästi.

Mikä panee miehen vielä kerran astumaan estradille, vaikka voisi jo antaa sellon ja sormien levätä?

Sepon suuruutta ei selitä pelkästään hänen lahjakkuutensa eikä estetiikan tajunsa. Hän on aina ollut hirmuinen harjoittelija. ”Mitään ei ole tullut ilmaiseksi”, hän kertoi joskus. Päivittäistä työtä, soittamista, nuottien tutkimista, yhä uudelleen.

Kuuntelin maestron soittoa ja mietin työtäni. Mistä tulevat mestarit? Mistä tulevat mestarijohtajat? Niistä, joilla on intohimoa ja rakkautta. Niistä, joilla on unelmia. Ja niistä, jotka harjoittelevat joka päivä.