Novetos blogi

Jäljelle jäävät jäljet

2010-05-21T10:23:00.006+03:00

Etiikka on enemmän kuin väärien tekojen välttämistä. En välttämättä ole erityisen hyvä ihminen, vaikken kärähtäisikään varastamisesta, valehtelusta tai sopimattomien viestien lähettämisestä. Olen hyvä ihminen vasta kun olen hyvä.

Pari-kolme vuotta sitten kirjoittelin sosiaalisesta jalanjäljestä (SJ). "Entä jos mittaisin sosiaalista jalanjälkeäni? Millaisiin asioihin minun yksilönä silloin pitäisi kiinnittää huomiota? Ihmisiin, joiden mielenterveyden, elämänilon, psyykkisen työkyvyn tai ihmissuhteet olen pilannut. Yhteisöihin, joiden yhteenkuuluvuuden tunteen, tukiverkostot ja muut sosiaaliset suhteet olen katkonut – ehkä tietämättäni ja tahtomattani." (Kirjasta Luova kutsumus)

Mutta lisäksi:

"Sosiaalisesti myönteisille teoille voitaisiin laskea pluspisteitä. Toimintaamme ei tule kuvata pelkästään puutteiden summana vaan yhtä hyvin hyveiden ja positiivisten sosiaalisten ominaisuuksien tuottamana taseena. Raskaiden SJ-tallojien vastapainona on ihmisiä, joiden sanojen ja tekemisten seurauksena toiset saavat elinvoimaa, kipinää ja toivoa. Paljonko toimintani on heijastanut rohkeutta, oikeudenmukaisuutta, kohtuullisuutta, ihmisyyttä, viisautta tai kykyä ihmetellä elämän mysteeriä?"

Etiikassa on kyse siitä, että jätämme itsestämme koko ajan jälkiä. Millaistä jälkeä jätän jälkeen juuri nyt?

Kyynisesti kyynikoista

2010-04-27T11:24:00.000+03:00

Kyynikoihin olen alkanut suhtautua kyynisesti. Paitsi niihin kyynikoihin, jotka osaavat nauraa kyynisyydelleen ja jotka eivät vaadi, että kaikkien muidenkin tulee olla kyynikoita. Näille tyylikyynikoille kyynikkoudesta on tullut elämäntaidetta, ihailtavaa toisinajatteluutta.

Kyynisyyteni kohdistuu narrikyynikoihin. Heihin, jotka kuvittelevat olevansa intellektuelleja uutisoidessaan, että idealistit ovat idealisteja ja että asiastaan innostuneet ovat tyhjänpäiväisiä taivaanrannanmaalareita. Blogeissaan he luovat kohteestaan naurettavan irvikuvan ja sitten osoittavat älykkyytensä ja moraalisen rohkeutensa sanoessaan ”ei!” moiselle ilmiölle. Ikään kuin joku muu haluaisi ihannoida kyseistä irvikuvaa.

Työpaikoilla heidän t-paidassaan lukee, että ”täällä ei saa innostua” tai että ”täällä ei saa olla hauskaa”. Varsinkin nuorempien työkavereiden ideat he latistavat vähättelevillä ilmeillä tai huokaamalla, että ”tota kokeiltiin jo 70-luvulla, keksikää jotain uutta”. Kyynikon sanat pistävät kuin kyyn purema.

Heille on jäänyt murkkuvaihe päälle: ”Mutsi on tyhmä.” ”Tää on mälsää.” ”Eiks kukaan tajuu mitään?” Tai sitten he ovat pettyneet uraunelmiinsa ja pitävät huolen siitä, ettei kukaan mukaan unelmoi mistään.

Antiikissa kyynikot olivat filosofinen koulukunta. Sokrateen oppilas Antisthenes synnytti filosofiryhmän, joka koostui tinkimätöntä moraalia tavoittelevista suurista individualisteista. Kyynikot luopuivat sosiaalisista suhteista, tieteellisestä tutkimuksesta ja elämän nautinnoista. Roomassa kyynikoita ihailtiin sekä ajattelijoina että satiirikkoina. Tosin joukossa oli myös huijareita, joiden takia koko ryhmää saatettiin välillä pitää narrimaisena. Kyynikoiden ajattelun pohjalta syntyi stoalaisuus, itsehillinnän ja ylevän etiikan oppi.

Antiikin kyynikot valitsivat tiensä tyynen tietoisen filosofisen pohdinnan tuloksena. Narrikyynikot ovat kyynikoita, koska he ovat ajautuneet kyynikkouteensa.

Pakko myöntää, että minussa on kyynisyyttä, joka kohdistuu muihinkin kuin kyynikoihin. Suhtaudun kyynisesti ihmisiin, jotka esittävät tietävänsä koko totuuden, ovat he sitten uskonnollisia fanaatikkoja, luonnontieteen tutkijoita tai minkä tahansa ammattikunnan huippuunsa jalostettuja muotovalioita tai poliittisen ideologian yksisilmäistä huutosakkia.

Suomalaiseen johtamiseen en suhtaudu kyynisesti, koska minulla on idealistinen unelma. Uskon, että johtaminen voi kehittyä ja että työelämä voi uudistua. Kyynikot naureskelevat moiselle idealismille. Naurakoot.

”Kyynikko on ihminen, joka kukkien tuoksua tuntiessaan alkaa etsiä ruumisarkkua katseellaan”, sanoi Henry Louis Mencken, viime vuosisadan alkupuolella elänyt amerikkalainen journalisti, satiirikko ja melko tyylikäs kyynikko.

Järki, tunteet ja moraali

2010-04-18T13:00:00.002+03:00

Aivotutkijat ovat alkaneet puhua emootioista. Vaikka tunteet ovat kuuluneet Homo sapiens -lajin aivotoimintaan lajin alkuvaiheista asti, niitä on käsitelty lähinnä taiteessa, kuten runoissa ja musiikissa. Vakavasti otettava tiede ei ole tunteista piitannut. Nyt on parasta ruveta piittaamaan. Tästä kaikesta saa avartavan kuvan George E. Vaillantin kirjasta Hengellisyyden evoluutio. Vaillant on arvostettu tutkijapsykiatri, joka on vaikuttanut muun muassa Positiivisen psykologian keskuksen ohjausryhmässä.

Aivoissa ovat omat paikkansa matematiikan harjoittamista tai kiintymyksen osoittamista varten. Vasen ja oikea aivopuolisko painottuvat hieman eri tavoilla, tosin ei kovin jyrkästi. Samoin käsitteelliseen ajatteluun erikoistunut aivokuori ja tunteita tuottava limbinen järjestelmä ovat aivojen eri kerrostumia.

Homman hienous on siinä, että nämä eri aivoalueet kykenevät saumattomaan yhteistyöhön. Ilman niiden välistä intensiivistä vuorovaikutusta emme venyisi inhimilliseen käyttäytymiseen. Emme pärjäisi tieteessä, taiteessa emmekä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Intuitiivisesti tästä on oltu jyvällä jo tuhansia vuosia. Viime vuosisadat ovat kuitenkin olleet rationaaliseen ajatteluun erikoistuneen aivokuoren tuotosten ylistystä. Psykiatria tunnisti lähinnä kielteiset tunteet. Vielä viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla monet psykologian teoriat pitivät emootioista puhumista tarpeettomana. Uskontokin rajattiin järjestelmiin, dogmeihin ja organisaatioihin.

Ihminen kykenee toimimaan moraalisesti oikein, kun hänen ajattelunsa ja tunteensa ovat kytköksissä toisiinsa. Pelkkä teknislooginen äly tuottaa laitteita, ohjelmia sekä tunteistaan vieraantuneita poliitikkoja, johtajia ja asiantuntijoita. Saamme aikaan pikkutarkkoja säädöksiä, ja samalla keksimme keinoja kiertää niitä. Moraalinen toiminta on järjen ja tunteen välinen liitto.

Aivojen tehtävänä on ajattelemisen lisäksi tuottaa iloa ja surua, kunnioitusta ja häpeää, toivoa ja pelkoa, kyllästymistä ja haltioitumista, rakkautta ja vihaa. Kielteiset tunteet ovat tärkeitä, koska niiden avulla selviämme kriittisistä hetkistä. Myönteisten tunteiden avulla kasvamme henkisesti ja kykenemme moraalisesti vastuulliseen toimintaan.

Vaillantia lukiessani pohdin työpaikoilla vallitsevaa ilovajetta ja organisaatioissa arvostettua tunneköyhää retoriikkaa. Jos järki löytää kumppanikseen tunteet, tuloksena voi olla työelämän ja johtamisen uusi tulevaisuus. Se voisi olla tärkeä löytö jopa koko ihmiskunnalle

Linkitin

2010-04-13T10:52:00.003+03:00

Ensimmäisen kipinän sosiaaliseen mediaan eli someen sain pari vuotta sitten asiakkaaltani, joka kertoi kokemuksistaan LinkedIn-käyttäjänä. Pyysin häntä linkittämään minutkin mukaan. Koska sana LinkedIn on monen suussa hankala, päätän tässä samalla tehdä fennolingvistisen innovaation ja antaa kyseiselle medialle käyttönimen Linkitin, sillä linkittimestä siinä on kyse.

Toisin kuin monet, en ole hyödyntänyt Linkitintä urani etenemisen apuna. En myöskään ole etsinyt aktiivisesti uusia bisneskontakteja. Eniten inspiraatiota olen saanut Linkittimen Leadership Think Tankista, jossa on ollut meheviä keskusteluketjuja johtamisesta. Parasta antia on jo muutaman kuukauden ajan jatkunut keskustelu managementin ja leadershipin välisestä suhteesta. Meille suomalaisille kyseinen jaottelu ei ole ollut merkityksellinen, ennen kuin englannista tuli bisneskielemme.

Linkitin on esimerkki siitä, että some sopii syvällisen keskustelun alustaksi. Totta, mamupuheita ja herjoja on Facebookissa, jota arkisemmin kutsutaan Naamakirjaksi, sekä internetin keskustelupalstoilla. Väitän silti, että somessa on valtavan paljon asiallista keskustelua, mielenkiintoisia ajatuskokeita, reipasta väittelyä omilla nimillä sekä aforisminomaisia teräviä analyysejä.

Lisäksi some tarjoaa linkkejä esimerkiksi mielenkiintoisiin blogeihin. Muutama päivä sitten linkkauduin Esko Kilven blogiin, jossa hän vertaa Caravaggion taideteoksen 1600-luvulla saamaa kohtelua nykyiseen johtamisen idealisointiin. Samaan hengenvetoon luin useita Kilven blogeja. En ehkä olisi hoksannut lukea niitä ilman somesta saamaani vinkkiä - Linkitin on myös vinkitin. Jos osaisin käyttää digimediaa yhtä hyvin kuin Kilpi, olisin liittänyt edellisiin virkkeisiin tagin, jolle en tunne suomenkielistä vastinetta (täky?) mutta jota klikkaamalla olisit päässyt suoraan mainitsemaani blogiin. Toivon, että löydät tiesi sinne googlaamalla.

Facebookissa piipahdan useimpina päivinä. Teen kysymyksiä, heitän mieltäni askarruttavia ärsykkeitä, otan osaa joihinkin keskusteluihin. Lähes aina vilkaisen, mitä oman nuorisoni mielessä liikkuu. Kerran valmistin kokonaisen esitelmän vastauksista ja mielipiteistä, joita sain esittämääni kysymykseen. Vastaukset olivat niin hyviä, ettei niihin kovin paljon omiaan tarvinnut lisätä. Muistin mainita lähteeni.

Linkittimen management-leadership -keskusteluun tulleiden kommenttien määrä puhkaisee lähipäivinä tuhannen haamurajan.

Hyvikset ja pahikset

2010-04-05T08:42:00.004+03:00

Vaaliraha- ja muut sotkut ilmaantuvat tilaamatta kuin entiset faksit. Merisalo sitä, Merisalo tätä, Nova, Säätiö, Se ja se kansanedustaja. On hyvä, että asiat pengotaan perinpohjin. Nytkin kyseessä on kummallinen sählinki, johon on sekoittunut liiketoimintaa, vallan- ja miellyttämisenhalua ja suhteellisuudentajun hämärtymistä.

Median tiedonjyvästen varassa tässä eletään. Kunakin kvartaalina syntyy suuri tarina, joka sitten unohtuu, ja tilalle tulee uusi tarina, kunnes vanha taas pullahtaa esille, kuten nytkin Kanervan päästyä kuulusteluihin ja Tiuran muuhun hiostukseen.

Media ei voi mitään sille, että me mediankuluttajat luomme harhaisen kuvan maailmasta: Suomessa on pieni ryhmä kähmijöitä, ja muut ovat puhtoisia. Puhtoiset voivat sitten turvalliselta aitiopaikaltaan katsoa, miten kähmijät vajoavat syvemmälle kuramonttuun.

Vaalirahasotku on jäävuoren huippu. Se on ollut mahdollista vain, koska sen syntymiselle on ollut hedelmällinen maaperä. Oman asian ja edun tavoittelijoita on yrityksissä, virastoissa, kunnissa ja kerhoissa, henkilöitä, jotka tarpeen tullen unohtavat eettiset normit ja jopa lain ja säädökset. Jotkut toimivat juonikkaammin, jotkut tökerömmin ja epäammattimaisemmin.

Uskon ihmisen hyvyyteen, mutta en ole niin sinisilmäinen kuin läheiseni luulevat. Meillä kaikilla on taipumus pahaan. Maailma ei jakaannu hyviksiin ja pahiksiin. Ne molemmat ovat meissä, vaikka ehkä eri suhteissa. Jostakusta tulee Äiti Teresa, joka tuskin hänkään oli rikkeetön. Jostakusta tulee Stalin, jossa hänessäkin luultavasti on ollut ripaus hyvää. Kukaan 265:stä paavista ei ole ollut nuhteeton.

Jäävuoren huiput näkyvät. Onneksi edes ne.

Aivot – huippu-urheilijan tärkein lihas

2010-02-27T21:30:00.000+02:00

Suomen olympiajoukkue ei urheilupsykologeja kaipaa. Tähän tyyliin otsikoi Urheiluruutu hetki sitten. Urheilupsykologian professori Jarmo Liukkonen kertoi, että Norjan mäkijoukkueella on joka hetki kaksi henkistä valmentajaa urheilijoiden käytettävissä. Suomen olympiajoukkueella ei yhtään.

Juolahti mieleen, että Suomikin voisi jatkossa hyötyä nykyistä systemaattisemmasta henkisestä valmennuksesta. Mitä lähempänä maailman huippua kilpaillaan, sitä varmemmin ratkaisu tapahtuu pääkopan sisällä. Aivot ovat siinä vaiheessa urheilijan tärkein lihas.

Henkisen valmennuksen tulee olla osa harjoittelua jo nuoresta alkaen, kuten Liukkonen korosti. Katastrofin keskellä ei henkisellä puolellakaan voi isoja tehdä, jos henkiset lihakset ovat jääneet fyysisten puristukseen. Kyse on pitkäjänteisestä työstä.

Kiprusoff teki harmillisen ja harvinaisen virheen, ja USA rokotti. Tekevälle sattuu. Siitä alkoi Suomen kymmenen minuutin painajainen. ”Jäikö tuo virhe alitajuntaan”, pohti päävalmentaja Jukka Jalonen ja tiesi itsekin, että jäi. Henkisesti vahva joukkue panee takaiskun välittömästi aivojensa tallelokeroon ja jatkaa omaa peliään, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suomi ei ollut siinä tilanteessa henkisesti vahva joukkue.

Henkisellä valmennuksella on käyttöä myös urheilun ulkopuolella. Miten paljon yritysjohtajat tai poliittinen johto käyttävät henkistä sparrausta? Monilla huippujohtajilla ovat valmentajansa, ajattelukumppaninsa, coachinsa. Jotkut yritykset ovat tehneet tämän tyyppisestä valmennuksesta firman normaalin käytännön. Ne ovatkin huipulla. Tai aikovat olla siellä.

Pitääkö tilanteen olla 6-0, ennen kuin tajuamme tarvitsevamme henkistä valmennusta?

Tänä jouluna naura syyllisyydelle

2009-12-19T03:46:00.001+02:00

Jouluna kuuluu päivitellä kiirettä, paljoa ostamista, joulun sanoman unohtamista, joulukorttipakkoa ja lahjojen ostamisen velvoitteita. Aatonaattona iskee vielä syyllisyys, kun tulee kortti henkilöltä, jolle ei itse ole lähettänyt korttia, ja joulun jälkeen menevä kortti tuntuisi paikkailulta. Joululauluissa puhutaan rakkaudesta, ja sielunsa sopukoissa huomaa olleensa hankala lähimmäinen ja työkaveri.

Tätä siis päivitellään. Joskus kirkossakin pappi on vihjannut, että sinne voisi mennä muulloinkin kuin jouluna.

Jouluun valmistautuminen on syyllistämisen ja syyllisyyden juhlaa.

En aio osallistua päivittelijöiden kuoroon, en syyllistää ketään enkä syyllistyä mistään enkä mihinkään.

Pidä siis kiirettä, se virkistää aivotoimintaasi ja suuntaa ajatuksesi pois vaivoistasi. Myöhään jouluaattoiltana nautit sitäkin enemmän, kun saat lopulta vain olla.

Osta tavaroita, myös turhia. Joku on saanut palkkansa niiden tekemisestä, Suomessa ja Kiinassa. Myös kauppiaat ja heidän työntekijänsä tarvitsevat palkkansa. Nauti hetkestä, kun annat pankki- tai luottokorttisi kassalle. Rahan kerääminen ei ole tärkeintä elämässä.

Joulun sanoman voit rauhassa unohtaa. Olemme unohtaneet sen vuoden mittaan muutenkin. On paljon tärkeämpää, että itse emme tule unohdetuiksi. Jeesus-lapsi, joka on jo ehtinyt kasvaa aikuiseksi, muistaa meidät ja ajattelee meitä hyväntahtoisesti. Hän ei ole kirjoittanut ensimmäistäkään valituskolumnia tai -virttä hengessä ”Laps´ hankeen hukkuu, unhottuu”.

Lähetä joulukortteja tai ole lähettämättä. Jos joku loukkaantuu, kun ei saa sinulta korttia, se on hänen kasvunpaikkansa, ei sinun. Anna hänen tuntea iloa siitä, että on lähettänyt korttinsa pyyteettömästi ilman toivetta vastakortista.

Tietenkin olet ollut hankala aina välillä. Kuka ei olisi? Joulun idea ei ole piikitellä ihmisiä heidän heikkouksiensa tähden. Sen ideana on muistuttaa, että riitämme tällaisina. Ihminen epäonnistuu välillä. Jos pinnasi kiristyy jouluvalmisteluiden aikana, anna kiristyä, et kuitenkaan voi sille mitään. Saat sitten hyvän syyn mennä kumppanisi luokse ja sanoa, että ”ei se, kulta, sinusta johtunut”.

Joulun tarpeettomin krääsä on syyllisyys. Naura sille. Heitä se pois. Unohda se. Hymyile itsellesi. Jumalakin hymyilee sinulle.

Emergenssi

2009-11-23T20:42:00.012+02:00

Olen alkanut käyttää uutta sanaa. Tosin ennenkin olen tuntenut sen englannin kielen pohjalta. Samoin ranskassa esiintyy sana émergence. Asioita pulpahtelee pinnalle, tulee näkyviin, ilmaantuu.

Fysiikassa sanaa käytetään kuvaamaan laadullista muutosta, kuten kirja Monimutkaisuus kuvaa. Enqvistin ja emergenssin lisäksi kaksi muuta tärkeää e-alkuista sanaa ovat energia ja entropia, joiden sisältöä en rupea selittämään, en vaikka osaisin.

Emergenssiä on vaikea suomentaa. Valtosen Olli puhuu nahan luomisesta, mikä on kuvaava ilmaisu. Minua viehättää sana kehkeytyminen. Asiat kehkeytyvät. Luovien yhteisöjen piirre on kehkeytyvyys.

Teemaa on tutkittu tieteellisesti myös fysiikan ulkopuolella. Pirjo Ståhle puhuu itseuudistumisesta ja itseorganisoitumisesta. Spontaanin ja luovan prosessin yksi piirre on, että se tuottaa paljon turhaa. Siinä vaiheessa tosin emme tiedä, mikä on turhaa ja mikä hyödyllistä.

Organisaatioiden maailmassa kyse on radikaalista uudelleen ajattelusta. Vallitsevan ajattelun mukaan hommat on hoidettava suunnitelmallisesti, strategisesti, organisoidusti ja järjestyksessä. Isot muutokset näyttävät kuitenkin toteutuvan emergenttisesti, kehkeytyvästi. Linux ei ole kenenkään ohjattavissa, ja kuitenkin siitä on kehkeytynyt merkittävä vaihtoehto Windowsille. Wikipediaa ei johda kukaan, muttei senkään merkittävyyttä voi kiistää.

Emergenttisissä prosesseissa lopputulemaa ei määritellä etukäteen. Niissä luodaan foorumeita, joissa ajatukset kiihdyttävät uusia ajatuksia, ja vastakohtaisuuksista syntyy uudenlaisia kombinaatioita. Heitetään kehiin ärsyke ja katsotaan, mitä siitä syntyy.

Kaaosteoria on tälle sukua. Tosin kaaos sinänsä ei johda uudistumiseen. Myös systeemiset mallit edustavat emergenttisiä prosesseja.

Olen siis oppinut käyttämään uutta sivistyssanaa. Sanoilla voi keikaroida, mutta nyt puhun totisinta totta. On aika lakata uskomasta viisivuotissuunnitelmiin ja niiden jälkeläisiin, joita organisaatioiden maailma on täynnä. On aika katsoa, mitä kehkeytyy, kun lakkaamme pingottamasta, päsmäämästä ja pakottamasta.

Tauti sotkee suunnitelmat

2009-11-12T23:48:00.008+02:00

"Montako teillä on ollut?” Näitä kysymyksiä alkaa singahdella erilaisissa tilaisuuksissa.

”Parhaillaan neljä. Äsken soitti yksi uusi.” ”Muutama on joutunut jäämään kotiin lasten takia.”

Siitä on hankala puhua muuten kuin toistamalla teeveestä tuttuja fraaseja. Se on mystinen. Sille ei voi mitään. Kättelemättömyyskään ei auta. Tilastojen valossa se on vaaraton, mutta kymmenkunta on jo kuollut siihen Suomessa, ja lisää uhreja tulee tilastomatematiikan varmuudella.

Ihmisen perustarve on turvallisuus. Everestin valloittajatkin panostavat nimenomaan turvallisuuteen. Rakennamme järjestelmiä, joiden tehtävänä on turvallisuuden luominen. Niitä organisaatioiden maailma on täynnä. Yritämme eliminoida arvaamattoman. Pyrimme ennustamaan, mittaamaan, mallintamaan ja toistamaan. Ideana on, että yllätyksiä ei tapahtuisi eikä kaavan mukaan rakennettuun järjestelmään ilmaantuisi poikkeamia.

Idean ainoa vika on, että se ei toimi. Elämä on arvaamaton, kaoottinen, yllättävä. Parhaatkaan säännöt eivät sovi kaikkiin tilanteisiin. Niiden noudattamisessa epäonnistutaan. Tavoitteiden saavuttamisessa ja tehtävien suorittamisessa kompuroidaan. Sellaista on oikea elämä.

Elämän raadollisuutta voi yrittää peitellä. Mutta siellä se on, johtajan epävarmuus, alaisen ahdistus, myyjän haparointi ja yhteisön puutteellisuus.

Lohduttavaa on, että oikeat ideat ja innovaatiot syntyvät kriiseissä, epäonnistumisten keskellä tai jälkeen, kun sydän on karrella ja mieli kaaoksessa.

Älä siis pelkää elämää, älä epäonnistumista, älä kasvojesi menettämistä äläkä turvallisten rakenteiden rikkoutumista. Niiden takana on mahdollisuuksien maailma.

Sikainfluenssa ei ole leikin asia, eikä siitä ole vitsejä juuri väännettykään. Viivi ja Wagnerkin on karttanut tyylikkäästi tätä ideansa näkökulmasta katsottuna houkuttelevaa aihetta, siitä Juballe kiitos. Mutta kaiken vakavan keskellä tässä epidemiassa on toivon merkki. Se pysähdyttää ja osoittaa järjestelmien ja suunnitelmien rajallisuuden.

Meillä ei ole ollut vielä yhtään tapausta. Mutta jo huomenna voi olla.

Management by kauhu

2009-09-20T11:48:00.003+03:00

Itsemurha-aalto ranskalaisessa yrityksessä! Vuoden 2000 jälkeen vuositasolla parikymmentä henkilöä on päättänyt päivänsä oman käden kautta, useimmiten työpaikalla. France Télécom on hankkinut kannettavakseen roistotyönantajan arvonimen.

Syyttävä sormi osoittaa kohti johtajia, joiden tyyliä kuvataan käsitteellä management par la terreur, kauhujohtaminen. Kyseisen johtamisopin periaatteita ovat epäselvät ohjeet, heikko esimiestyö, poukkoileva toiminta, uhkailu, kohtuuttomat tehokkuusvaatimukset ja mielivaltaiset työtehtävien muutokset.

Tietoja tästä hirveydestä on tihkunut vähitellen, ja ihmetyksen supinoita on alkanut kuulua suomalaisillakin työpaikoilla.

On traagista, jos työpaikan pahoinvointi tunnustetaan vasta sitten, kun väkeä alkaa kaatua. Tai ehkä vasta sitten, kun media hoksaa kiinnittää huomion noihin kaatumisiin. Itsemurha- ja burnout-aallot ovat jäävuoren huippu. Työelämä kauttaaltaan on kiristynyt, ja töitä tehdään jaksamisen äärirajoilla.

Rankankin työn kestää, pidentyneet työpäivät, kiireen ja iltamyöhäiset meilit. Viimeinen ja kovin niitti on epäarvostava johtaminen: uhrautuvasta venymisestä saa palkakseen kiitoksen sijasta uhkailua, suoraa tai peitettyä, ja alentavaa pompotusta. Selkä ei taitu liiasta työstä vaan ihmisarvoa halveksivasta johtamisesta.

Ranskalaisyhtiön surullisista uutisista ei voi tehdä johtopäätöstä, että kaikilla työpaikoilla asiat olisivat huonosti. Mutta sen päätelmän siitä voi tehdä, että työpaikan johtamisilmastoon ja toimintakulttuuriin tulee kiinnittää huomiota.

Jos kulttuuri on ihmistä alentavaa, väki voi huonosti, ja itse työkin alkaa väistämättä kärsiä.

Saman voi ilmaista positiivisesti. Arvostus lisää onnellisuutta. Onnellisten ihmisten työpaikka on menestyvä yhteisö.

Tätä kannattaa miettiä sellaisissakin tilanteissa, joissa kaikki näyttää hyvältä. Koskaan ei mene hukkaan, että arvostusta lisätään ja henkilöstön hyvinvointia petrataan.

Johtaminen on ajateltava uusiksi

2009-06-07T10:46:00.005+03:00

Hesarin yleisönosastossa nimimerkin suojassa pysytellyt johtaja penää yritysjohdon yhteiskuntavastuuta. Hän totetaa, että näinä vaikeinakin aikoina päästään haastaviin tulostavoitteisiin ja maksimibonuksiin. Aikaisemmin niihin yllettiin esimerkiksi myyntiä kasvattamalla, nyt keinona on väen vähentäminen.

"Toivon, että mietimme, voisimmeko omalta osaltamme nyt poikkeusaikoina tehdä rohkeita päätöksiä", hän vetoaa. Rohkeus tarkoittaa sitä, että laitetaan raja henkilökohtaiselle ahneudelle eikä pyritä samoihin tulostavoitteisiin kuin hyvinä aikoina.

Kirjoittaja kuuluu monikansallisen yrityksen Suomen johtajistoon. Hän kertoo kokevansa nykytilanteen sisäisesti repivänä, ainakin itselleen.

Mistä siis löytyy rohkeita johtajia, jotka vapaaehtoisesti tinkivät taloudellisista eduistaan? Tiedän, että heitä on. Itsenäisesti ajattelevia vastavirran kulkijoita on onneksi aina. Useimmat kuitenkin uivat valtavirran mukana ja tarraavat kiinni omiin etuihinsa.

Entä mistä löytyy vastuullisia hallituksia ja vastuullisia omistajia, jotka taantuman aikana ilmoittautuvat vain kohtuullisen tai vaatimattoman tuloksen kannattajiksi? Kaikkea ei voi sälyttää johdon omaan harkintaan. Johto toteuttaa lopulta omistajien tahtoa. - Ajattelen nyt varsinkin pörssiyhtiöitä. Perheyrityksissä omistajavastuu on selkeämpi ja näkyvämpi.

Näitä kysymyksiä ovat esittäneet monet, toistuvasti, sadoilla foorumeilla. Pulma on siinä, että johtamisen perusajattelu, paradigma, on aikansa elänyt. Vanhassa maailmassa selvittiin, kun ajettiin omaa etua. Syntyi kauhun tasapaino, jossa eri tahojen itsekkäät edut kilpailivat ja löysivät status quon.

Uudessa maailmassa itsekkyyteen perustuva rakennelma ei riitä. On opittava ajattelemaan uudella tavalla. On ajateltava kokonaisuuksia. Uusi ajattelu koskee johtamisen koko ketjua omistajista toteuttajiin.

Uuteen yleensä mennään joko katastrofin kautta tai vapaaehtoisesti. Pelkään katastrofia, toivon viisauden lisääntymistä.

Eunukkeja vai eurooppalaisia valtiohenkilöitä

2009-05-31T17:42:00.008+03:00

En ole vielä käynyt eunestämässä. Vanhakantaiseen tyyliin panostan varsinaiseen äänestyspäivään. Vaikka itse akti matkoineen vie vain hetken, siinä on aina juhlan tuntua, vaikkei ehkä kovin euforisen.

Euhdokkaani olen valinnut. En ole hyödyntänyt eukoneiden apua vaan olen luottanut euntuitiooni ja arvostelukykyyni. On mukava seurata tätä kihelmöivää jännitysnäytelmää, kun oma osuus on melkein himassa. Vaalitilaisuuksissa en käy, joten mainitut kykyni ovat sen varassa, mitä media suvaitsee kertoa minulle. Tosin hieman muutakin tietoa olen hankkinut euhteiskunnallisten suhteitteni avulla.

Media on ollut kärppänä. Mitro Revon kaapu ja risti ovat saaneet kiitettävästi palstatilaa. Vastaavasti kohu Timo Soinin ympärillä on laantunut. Liekö mies niin ylivoimainen, että mediakin pehmenee. Katainen pani puoleutoverinsa riviin tämän rasismiin viittavien teesien takia. Entä onko Vanhanen joutunut eulähtämään mistään? Entä Urpilainen? Vihreät käyvät tasaväkistä sisäistä kamppailuaan. Kristillisdemokraatit euskovat peurussuomalaisten taktiseen imuun. Ruotsalaiset harmittelevat entisajan näkyvien nimien jäämistä euhistoriaan. Ari Vatanen käy heulidioksidisotaansa.

Ihan kaikkia puoleuita saati euhdokkaita en maininnut, vaikka tasapuolisuusdirektiivin nimissä niin olisi keulunut tehdä.

Missä pihvi? Mistä me oikeastaan äänestämme? Oman maakunnan eudustuksesta? Oman puolueen menestyksestä? Julkkisten poliittisesta urasta? Vai mistä? Sisukkaita korpisotureita Brysseliin pitämään Suomen puolia itsekästä euta vastaan?

Asiaa koko kalapaniikissa ei ole ollut kuin särpimeksi. Monia persoonia on esiintyntyt. Valitse heistä sitten paras. Toiveenasi, ettei heistä tulisi mitään Brysselin eunukkeja vaan eurooppalaisia valtiohenkilöitä,
-ukkoja ja -eukkoja.

Eussa odottavat suuret haasteet. Miten vastaamme globaaliin finanssikriisiin? Millä teoin ilmaston lämpeneminen pysäytetään? Kaksi tärkeää mainitakseni. Pelkäästään niiden ratkaiseminen riittäisi eumissioksi. Siinä valossa ei ole kovin tärkeää, käyttääkö Mitro pappistunnuksiaan tai kenen imussa joku on sinne päässyt.

Musiikki tunkeutuu piilotajuntaan

2009-05-24T21:24:00.005+03:00

Työkaverit ovat alkaneet kirjoittaa blogeja. Ovat saaneet vuorolistan, ja tekstejä näyttää syntyvän. Olin nyt ajatellut kirjoittaa musiikista, ja kas, huomasin, että Marjo-Riittakin oli juuri kirjoittanut musiikista. Joten tekstimme toivottavasti täydentävät toisiaan.

Tulin juuri kotiin mieltä ylentävästä konsertista. Hannu Kiiski oli järjestänyt Vihdin kirkkoon "Kevään sellot" -konsertin, 24 selloa Sibelius-Akatemiasta. Kirkko oli täynnä väkeä, ja sellot soivat jumalaisesti, kuten kirkossa sopii ajatella. Tauolla juotiin kahvia ja tavattiin tuttuja kirkonmäellä. Välillä laulettiin muutama tuttu yhteislaulu, joista varsinkin se seisaaltaan laulettu saksalaisen Fr. Paciuksen säveltämä ja ruotsinkielisen Runebergin runoilema laulu säväytti. Kaksituntinen tuntui yksituntiselta.

En kuuluu varsinaisiin taustamusiikin kuuntelijoihin, vaikka tietyissä tilanteissa taustalla soiva musiikki on melkein välttämätöntä. Joskus tunnelman, joskus aivotoiminnan vireyden takia. Varsinkin barokkimusiikki Bacheineen ja Vivaldeineen sopii tilanteisiin, joissa aivojen toiminta on hyödyksi. Tosin silloin ympärillä ei saa olla muuta hälyä.

Olen Talouselämässä siteeratun Maija-Liisa Frimanin kanssa samaa mieltä, että moni musiikki vaatii sillä tavalla oman keskittymisensä, että se ei sovi taustamusiikiksi. En panisi taustaksi Beethovenia enkä Sibeliusta enkä Verneri Pohjolan uusinta jazz-albumia.

Varsinaisesti musiikki on minulle pysähtymisen hetki. Tässä helvetillisessä menossa ihminen tarvitsee tilanteita, jolloin altistaa itsensä muulle kuin työlle tai elämän murheille. Musiikki puhuttelee piilotajunnan sopukoita ja tunkeutuu alueille, joille rationaalinen puhe ei ylety. Siksi kai tuntui hyvältä istua Vihdin kirkossa ja ottaa vastaan konsertin sanomaa.

Mielestäni Suomen hallituksen pitäisi avata jokainen istuntonsa kuuntelemalla kolme minuuttia tilanteeseen sopivaa musiikkia. Sama sääntöä koskekoon yritysten hallituksia ja johtoryhmiä. Lakia tästä älköön kuitenkaan tehtäkö, koska pakkomusiikki turmelisi musiikin varsinaisen voiman, sen vastustamattoman ja luovan salaperäisyyden.

Poikain kesken

2009-05-17T19:23:00.003+03:00

Kävin Tallinnassa. Kaupunki tuli minulle tutuksi jo neukkuajan synkimmässä vaiheessa. Vuosien varrella olen pistäytynyt siellä usein. Se on lähelllä, se tarjoaa esteettisiä virikkeitä, ja siellä on nykyään erinomaisia ravintoloita.

Reissukaverini olivat vanhat ystäväni. Me kolme olemme muodostaneet klubin, jonka missiota ja visiota ei ole koskaan määritelty mutta joka siitä huolimatta tarjoaa meille mahdollisuuden tuulettaa ajatuksiamme ja kokemuksiamme. Klubimme on osavastaus moninaisiin tarpeisiimme: sosiaalisiin (olemme kavereita), henkisiin (pohdimme asioita), emotionaalisiin (kerromme mieltä askarruttavista asioista) ja tietenkin myös fyysisiin (ravitsemus kuuluu asiaan, samoin vaeltelu ympäriinsä).

Klubi alkoi 80-luvun puolivälissä. Jokainen meistä tahollaan oli valittu uuteen tehtävään. Juhlistimme tapahtumaa illanvietolla poikain kesken. Perinnettä on jatkettu tahtiin 1-2 tapaamista vuodessa. Joskus puhumme asiaa, joskus juttumme on huulenheittoa, useimmiten molempia sekaisin. Tällä kertaa vitsailimme toistemme maneereista, purimme lapsiimme liittyviä huolenaiheita, moitiskelimme kirkkoa virkamiesmäisyydestä sekä yritimme ratkaista johtamisen mysteeriä: miten huonoista johtajista tulisi hyviä. Sitten oli joitakin vakioaiheita, joista ei enempää.

Mikä tässä on tärkeää? No se, että tarvitsemme purkautumiskanavia. Ihminen on sosiaalinen olento. Hän voi huonosti, ellei hänellä ole verkostoja - termi, jota tuskin käytettiin kivikaudella mutta joka silloinkin oli tärkeää.

Läheiseni ovat pitäneet minua työorientoituneena. Itse en ole tuntenut itseäni sellaiseksi. Olen vain päässyt tekemään töitä, joista olen pitänyt. Siksi kai tarvitsisin erityisen paljon tilanteita, joissa tulisin ryöstetyksi pois työn maailmasta.

Klubimme nimi on "Ob-klubi", koska perustimme sen paikassa, jonka silloinen nimi oli Old Bakers (sana Old on nyttemmin jäänyt pois). Tämänkertainen gastronominen elämyksemme Tallinnassa oli ravintola Ö. Suosittelen lämpimästi.

Neukkuaikana Georg Ots -laiva oli varmin paikka tavata kirkollisista piireistä tuttua väkeä. Mukana meni kahvia, lenkkitossuja, farkkuja ja hieman kiellettyäkin tavaraa, kuten kirjoja. Nyt tavaravirta kulkee toiseen suuntaan.

Ettei totuus unohtuisi - usein porukassamme kuulee mehevän juorun. Kyllä me pojatkin sen taidon osaamme.

Nää kommarit ei tunne vappua

2009-04-30T00:35:00.004+03:00

Tällaisen mietelauseen olin kuulemma tokaissut etsiessäni asiakkaan kanssa jotain päivämäärää. Näin väitti paikalla ollut kollegani, ja kollegojen sanaan on uskominen.

Luovuin paperikalenterista jo vuosia sitten. Kommunikaattorin allakkasivujen plärääminen on kätevää, vaikka fiboja sattuukin. Yksikään coaching-ryhmäläisistä ei protestoinut, kun ehdotin pitkäperjantaita tapaamisajaksi. Tosin kukaan ei protestoinut silloinkaan, kun pari viikkoa myöhemmin älysin esittää uutta päivämäärää. Ennen sentään pyhät erottuivat allakan punaisten tekstien avulla. Vappukin.

Vappuihini liittyy väkeviä muistoja, kuten varmaan monen muunkin vappuihin. Poikavuosina hommasin fillarin suurimmaksi osaksi vappumerkkien myyntituloilla. Sittemmin vapputienestien tilalle on tullut vappukulutus, epämukava kesälakki päätä hiostamassa.

Vapun taustahenkilö on Walburga, jonka ansioksi tuli myötävaikuttaminen siihen, että saksalaiset käännytettiin kristinuskoon. Tämä voimanainen julistettiin pyhimykseksi 1.5.779. Viikinkien hedelmällisyysjuhlaa vietettiin samaan vuodenaikaan, joten synergiaetujen nimissä juhlat fuusioituivat. Työläiset puolestaan fuusioituivat mukaan vuonna 1884, jolloin Yhdysvaltojen ammattiliitot vaativat kahdeksantuntista työpäivää, alkaen 1.5.

Vappu on moniulotteinen juhla, joka sopii kommareille, demareille, porvareille, teekkareille, uskovaisille ja kaikille siman tai kuohuvan ystäville.

Itse muistelen kommarikommenttini liittyneen helatorstaihin, mutta kollegan luotettavaan muistiin on taipuminen. Joka tapauksessa toivoisin, että kommarit tuntisivat sekä vapun että helatorstain. Ja mikä tärkeintä: että me kaikki tuntisimme arjen puurtamisen keskellä myös juhlan.

Hyvin menee

2009-04-18T10:53:00.000+03:00

Blogeihin, kolumneihin ja vastaaviin kuuluu, että kirjoittajalla on huoli jostain. Tai hän ihmettelee, irvistelee, nälvii tai huokailee.

Nyt päätin olla huolestumatta mistään. Olen tyytyväinen siihen, että maapallolla voi vielä elää, että enemmistöllä on yhä työtä, että Suomi on varsin vapaa maa, että Obama on myötätuulessa ja että pääministeri ja toimitusjohtajamme kumpikin tahollaan ovat päässeet kihloihin. Siihenkin olen tyytyväinen, että puolueet ovat saaneet eurovaaliehdokaslistansa kasaan, ja että Ruotsissa moni asia on hyvin, ja että Venäjän presidentti on kiireittensä keskeltä ottanut aikaa tullakseen käymään Suomessa.

Työni puolesta olen tyytyväinen, että Suomessa on monta hyvää johtajaa ja että niinkin moni ihminen voi hyvin työpaikallaan. Erityisen iloinen olen siitä, että johtajien joukossa on monia eettisesti ajattelevia persoonia.

Omaan elämäänikin olen tyytyväinen. Sain talvirenkaat vaihdetuksi. Joka yö nukun ainakin muutaman tunnin. Olkapääleikkaukseni meni hienosti, eikä tarvitse käyttää kantosidettä. Vaimon kanssa ollaan väleissä, samoin useimpien lähisukulaisten kanssa.

Enkä murehdi sitäkään, viitsiikö kukaan lukea sitä, että moni asia on hyvin.

The business of the business is - to listen

2009-03-22T18:37:00.004+02:00

Finanssikriisin yksi syy on siinä, että virhearviointien tekijät ovat toimineet omalakisesti. "The business of business is business" -ajatus on ollut tuhoava vetypommi. Milton Friedmanin ja hengenheimolaistensa suurena ajatuksena on ollut, että talouselämä toimii parhaiten, kun se kuuntelee vain talouselämää.

Mikään elämänalue ei ole sidosryhmä- tai etiikkavapaa vyöhyke. Vain lääkäreitä kuutelevat lääkärit, juristeja kuuntelevat juristit ja pappeja kuuntelevat papit kehittyvät irvikuvikseen, omnipotenteiksi ja kapeakatseisiksi.

"Yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa omistajilleen lisäarvoa", on ollut hokema, joka pohjimmiltaan on pelkkä uskomus, uskontunnustus, jonka edessä on kumarruttu. Sitä on toistettu, koska sitä on kuulunut toistaa.

Tässä sitä nyt ollaan. Loput päivän uutisissa.

Tämä ei tietenkään ole tarinan loppu. Ihmisen paras piirre on hänen kykynsä oppia. Yksi tämän kriisin oppi on, että asioita tulee tarkastella monelta kannalta. Talouselämä tarvitsee psykologiaa, filosofiaa, teologiaa ja historiaa (ja paljon muuta). Nämä kaikki puolestaan tarvitsevat taloustiedettä.

Eläkehäly osoittaa: toimintavalla on väliä

2009-03-08T18:08:00.004+02:00

Hallituksen eläkepäätöksen kriitikot sanovat, että hallitus toimi väärin, kun se ei käynyt laajaa keskustelua asiasta ennen päätöksen tekemistä. Hallituksen puolelta on vastaavasti pidetty toimintatavasta käytyä keskustelua turhanaikaisena nipottamisena.

Koko vähitellen farssiksi muuttuva kohu on loistava esimerkki siitä, että toimintatavalla on väliä. Suomalaisen johtamisen ongelmat yleensäkin liittyvät huonoihin toimintatapoihin. Johtajat saattavat tehdä hyviä ja jämäköitä päätöksiä, mutta organisaation johtamiskulttuuri voi samaan aikaan olla kuralla - huonon johtamistavan vuoksi. Ja huono johtamiskulttuuri tarkoittaa huonoa ilmapiiriä ja huonoa työssä jaksamista. Hyvää johtamista on, että asioista keskustellaan.

Eläkeiän pituuden kannalta on olennaista, että väki jaksaa työssä. Väki jaksaa paremmin, jos johtaminen on hyvää, kuin jos se on huonoa.

Pääministeri tuli näyttäneeksi esimerkkiä juuri sellaisesta johtamisesta, josta on päästävä eroon, mikäli ihmisten toivotaan jaksavan pitempään työelämässä.

Eläkeikä kriteerinä tai käsitteenä on sekin mielenkiintoinen. Varsinainen pointtihan ei ole ikä vaan ihmisten jatkaminen työelämässä. Iästä puhutaan, koska se on helppo mittari: syntymätodistus käteen ja laskemaan - sieltä löytyy objektiivinen tieto.

Entä jos iästä puhuttaisiin vain vähän tai ei ollenkaan? Laadittaisiin kokonaan toisenlainen kriteeristö: terveys, ammatin erityispiirteet, motivaatiotaso, työpaikan ilmapiiri ja johtamisen tila jne. Ihmiset tutkittaisiin muutaman vuoden välein ja piirrettäisiin yksilöllisiä työelämän pituuskäyriä. Jossain kohtaa on yksilöllinen E-piste, ihanneikä mennä eläkkeelle. Jos haluaa eläköityä vähän ennen, luopuu samalla osasta ihanne-eläkettä. Jos taas haluaa jatkaa pitempään, kerryttää samalla eläkettään. - Näin oikeastaan toimitaan nytkin - mutta koko asiasta tehtäisiin hallitumpi.

Nykyinen superkertymä (--> 68) muuten sisältää suuren epäoikeudenmukaisuuden. Kertymästä pääsevät oikeasti nauttimaan vain ne, joiden työ on helpointa, valkokaulusväki. He jaksavat kyllä, jos työpaikan ilmapiiri on edes kohtalaisen kelvollinen. Kuvittelen heidän samalla jo valmiiksi kuuluvan parhaiten palkattuun kansanosaan. En ole huomannut kenenkään älähtävän tästä.

Eläkkeelle - jos työ ei maita

2009-02-28T19:39:00.006+02:00

Arvotaan suomalaisten virallinen eläkeikä.

Niin kuin sillä olisi mitään väliä. Kansa menee eläkkeelle silloin kuin haluaa ja jaksaa. Kyllä kansa töissä pysyy, jos hommat tehdään järkeviksi, mitoitetaan oikein ja johdetaan oikeudenmukaisesti. Ei töissä välttämättä tarvitse olla kivaa, mutta kurjaa siellä ei saa olla.

Tutkittua tietoa on. Tiedämme, miten kuusikymppisten työoloja pitäisi kehittää. Juhani Ilmarisen tutkimukset osoittavat, että viimeistään siinä vaiheessa väki alkaa antaa arvoa arvostavalle johtamiselle, reilulle työkaveruudelle ja tukea antavalle työyhteisölle.

Enemmän kuin lakeja tarvitsemme johtamisen ja työyhteisöjen kehittämistä. Onneksi sitä on tehtykin: Tykes-ohjelmat, eläkevakuutusyhtiöiden palvelut ja monet muut hankkeet ovat siitä esikuvallisia esimerkkejä. Mutta nykyeväät eivät riitä, mikäli kansa oikeasti halutaan saada viihtymään töissä.

Hallitus sanoo, luonnollisesti, että työhyvinvointiin aiotaan kiinnittää huomiota. Seuraavaksi on toiminnan aika.

On fyysisesti kuormittavia ammatteja, joita on lähes mahdoton muovata sellaisiksi, että niissä jaksaa pitkään. Mutta meillä on entistä enemmän töitä, joissa enemmän kuin vahvoja lihaksia tarvitaan ajattelua, kokemusta ja vuorovaikutustaitoja. Niissä tehtävissä saatamme olla parhaimmillamme vasta nykyeläkeiän jälkeen.

On kaikinpuolin hyvä (ja välttämätöntä), että eläkkeelle siirtymisikä nousee. Siihen tarvitaan työelämämuutoksia.

Yliopistouudistus - ei taivas eikä helvetti

2009-02-23T13:32:00.015+02:00

Yliopistouudistuksen retoriikka noudattaa samaa kaavaa kuin muidenkin muutosprosessien.

Ensinnäkin puhutaan "uudistuksesta". Uudistaminen on lähtökohtaisesti myönteistä ja tavoiteltavaa. Kukapa tohtisi kieltäytyä uudistumasta, joten mainittu sana sopii mihin tahansa siirtoon tai valtapeliin. On "organisaatiouudistus" tai "palkkauudistus" tai "tuoteuudistus". No, tämä on lähinnä neutraali havainto, kuriositeetti, ei kannannotto.

Varsinainen väittely noudattaa sekin vanhaa kaavaa. Toinen osapuoli näkee muutoksen helvetillisenä uhkana, toinen taas taivaallisia ulottuvuuksia avaavana mahdollisuutena.

Yliopistojen sisältä kaikuu ääni, joka korostaa yliopistolaitoksen tuhatvuotista perinnettä. "Kun tuhanteen vuoteen ei ole tarvinnut tehdä nyt kaavailtuja uudistuksia, niitä ei tarvitse tehdä nytkään." "Tieteellistä tutkimusta uhkaa suuri vaara, jos ulkopuoliset pääsevät vaikuttamaan yliopiston asioihin."

Vastapuolen argumentit eivät ole sen loistokkaampia. "Mikään ei oikeastaan muutu, varsinkaan tutkimuksen riippumattomuus. Yliopistot saavat oikeastaan lisää vapautta."

Ontuvaa retoriikkaa puolin ja toisin. Mikä este muutoksille on se, että ennen ei ole tehty tällaisia muutoksia? Tai kuka täällä enää voisi kuvitella toimivansa tyhjiössä, johon ulkopuolinen maailma ei vaikuttaisi? Tai miksi sitten tehdä muutoksia, jos mitään ei kuitenkaan aiota muuttaa?

Itse luotan tieteellisen tutkimusyhteisön pitkään perinteeseen ja kulttuuriin. Sitä eivät hallinnolliset piruetit horjuta. Jos horjuttaisivat, niin tutkimuskulttuuri olisi huteralla pohjalla, eikä ansaitsisi nykyistä arvostustaan. On oikein, että professorikunta ja muu yliopistoväki on barrikaadeilla. Mutta käy tässä sodassa niin tai näin, niin ei tässä mikään kaadu.

Ehkä olen turhan luottavainen, mutta uskon yliopiston valitsemien ulkopuolisten hallitusjäsenten ymmärtävän kohtuullisen hyvin akateemisen maailman tarpeita. He ovat mitä todennäköisimmin korkeakoulujensa alumneja, usein itsekin tutkijoina toimineita. Kenen intresseissä olisi heikentää suomalaisen tieteellisen tutkimuksen tasoa?

Vastuulliset vai vastuuttomat irtisanomiset

2009-02-07T21:25:00.002+02:00

”Yritysten on nyt kannettava vastuunsa”, sanoo valtionjohto. Tasavallan presidentti ja pääministeri ovat antaneet äidilliset ja isälliset kommenttinsa.

Vastakaiku on tietenkin jakautunutta. ”Hyvä kun pitävät meidän tavallisten palkansaajien puolia.” Tai: ”Valtio ei voi mitään yrityksille. Turha yrityksiä on lähteä syyllistämään.”

Olen jyrkästi samaa mieltä molempien ääripäiden kanssa.

Ensiksikin, vastuullisuuteen vetoaminen ei ole syyllistämistä. Vetoaminen on vastuullisen vaikuttajan vastuullista toimintaa. Valtiojohto tekee paljon muutakin kuin säätää lakeja ja kontrolloi niiden noudattamista. Se toimii mielipide- ja mielialajohtajana. Sen toimenkuvaan kuuluu käyttää puheenvuoroja, jotka ovat enemmän vaikuttamista kuin velvoittamista. Velvoittaa valtio voi lakien kautta. Vaikuttaa se voi myös puheella. Olisi outoa, jos valtionjohto ei muistuttaisi yrityksiä vastuullisuudesta, jopa pelkkänä rituaalinakin. Sen kuuluu tehdä niin. Piste.

Toiseksi, yritykset toimivat itsenäisinä toimijoina, kukin omien uskomustensa ja arvojensa, oman tietonsa ja oman tilannearvionsa pohjalta. Vastuullinen yritysjohto epäilemättä kuulee valtionjohdon ja muun yhteiskunnan vetoomukset (paino sanalla vastuullinen), pyrkii viimeiseen saakka välttämään lomautukset ja irtisanomiset, joskus onnistuen, joskus todeten että sittenkin joudutaan irtisanomaan. Kukaan järkevä henkilö ei voi sanoa, että irtisanomiset olisivat aina vastuuttomia. Muutaman hengen irtisanomisella voidaan välttää suuren joukon työttömyys. Joskus on vastuullisempaa irtisanoa kuin olla -sanomatta.

En ole sinisilmäinen. Kyyninen minäni kertoo, että tätä tilannetta käytetään härskisti hyväksi. Hyväksikäyttäjiä on aina. Jotkut käyttävät hyväksi sairaus- ja työttömyyspäivärahoja ja erilaisia etuuksia. Jotkut käyttävät hyväksi taloustaantumaa. Vapaamatkustajia on ikävä kyllä joka puolella.

Silti: hyväksikäyttäjien takia ei kannata leimata koko suurta ryhmää, ei työttömiä eikä yritysjohtajia.

Itse kunkin sinisilmäisyyden tai kyynisyyden välisestä suhteesta riippuu, katsooko enemmistön toimivan vastuullisesti tai vastuuttomasti. Itse lukeudun vielä kyynittömiin ja uskon rehellisiin johtajiin ja rehellisiin palkansaajiin. Pääsääntöisesti.

Presidentinvaaliravit

2009-01-27T14:12:00.002+02:00

Presidenttigallupit ovat alkaneet huvittaa, mikä luultavimmin on niiden tarkoituskin.

Loppujen lopuksi ei ole väliä, kuka on seuraava Suomen Tasavallan presidentti – riittävän edustuskelpoisia ehdokkaita kyllä löytyy. Paljon kiinnostavampaa on, kuka pitää hallussaan Yhdysvaltain presidenttiyttä. Suomalaisten hyvinvoinnin, turvallisuuden ja tulevaisuuden kannalta Valkoisessa talossa tehtävät päätökset ovat merkittävämpiä kuin ne, joita tehdään Mäntyniemessä.

Presidentinvaaleja galluppeineen kannattaa järjestää, koska kaipaamme vaalijännitystä. On vähän kuin katsoisi raveja: yksi hevonen ottaa johtoaseman ja yleisö seuraa, kestääkö johto loppuun saakka. Vaalit ovat eräänlaista pitkitettyä ravijännitystä. Takaa voi tulla musta hevonen.

Intohimojen kiihkeyden kannalta ravejakin parempi vertailukohta on tamperelainen, oululainen tai porilainen jääkiekko. Kenenkään elämää ei hetkauta, voittaako Tappara, Kärpät vai Ässät. Mutta kiekkofanina olen polleeta poikaa, jos Ässät sattuu voittamaan. Niin presidentinvaaleissakin. ”Me voitettiin.” Ja elämä jatkuu, kuten jatkuisi ilman voittoakin.

Täytyy hakea lehti postiluukusta. Onkohan Niinistö ottanut lisää keulaa?

Maailma sai messiaan

2009-01-25T05:57:00.003+02:00

Maailma sai messiaan, pitkästä aikaa. Obamaan suunnatut odotukset eivät ole tästä maailmasta. Silti tämä hurmos puoltaa paikkaansa.

Obama on karismaattisimpia hahmoja kansanjohtajien historiassa. Mieleen tulee Gandhi, Churchill, Kennedy sekä ikävä kyllä Hitler. Karisma on muutakin kuin henkilön ikioma ominaisuus. Henkilölle tai kaltaiselleen täytyy olla sosiaalinen tilaus: oikea tarve, tilanne ja ajoitus.

Nyt karismaattisen johtajan kriteerit ovat täyttyneet. Obaman henkilön erilaisuus kiehtoo, sillä Amerikassa syntyneiden valkoisten miesten tavat jo tiedetään. Hän vaikuttaa moraaliselta arvojohtajalta, mikä on erityisen virkistävää - omia kapeita kansallisia tai taloudellisia etuja ajavia johtajia on niitäkin jo nähty. Maailman ykkösvaltio on sotilaallisessa, taloudellisessa ja sosiaalisessa kriisissä, mikä pakottaa etsimään Johtajaa. Kun uusi johtaja lisäksi on loistava reettori, niin ei ihme, että palvovat katseet suuntautuvat Yhdysvaltojen Valkoiseen taloon.

Obaman onnistumisen lopullinen koetinkivi on hänen arjen toimintakyvyssään, kaikessa siinä, missä ei tarvita karismaa. Jos teot puuttuvat, karisma hiipuu. Jos teot vievät oikeaan suuntaan, karismasta on suunnatonta hyötyä.

Toinenkin koetinkivi tulee testattaksi, hänen moraalinen rohkeutensa, integriteettinsä säilyminen. Noin kiihkeiden odotusten paineissa joku voisi alkaa isotella tai muuten vain ulosmitata tilanteen tarjoamaa henkilökohtaista hyötyä. Onneksi Obamalla on taustansa. Sekä ennen kaikkea Michelle, joka vaikuttaa selväjärkiseltä jalat maanpinnalla kulkevalta vahvalta naiselta.

Unelmana hitauden kulttuuri

2009-01-18T09:48:00.004+02:00

Oli kummalista viettää pitkä talviloma, poissa Suomesta. Kotona olen innokas uutisvirtojen seuraaja. Katselen ja luen samat uutiset moneen kertaan, seuraan yksityiskohtia, etsin täydentäviä tietoja, kommentteja ja ymmärrystä ilmiöiden vaikutuksia yhteiskuntaan.

Lomallakin olin suurin piirtein jyvällä tapahtumista. Tiesin, että Gazassa sodittin, että Venäjän ja Ukrainan välillä oli kriisi, että Niinistö meni naimisiin ja että lentokone pakkolaskeutui Hudson-jokeen. Pääasiassa olin kuitenkin uutisiin nähden ulkona, kirjaimellisesti.

Luin pari hyvää kirjaa, juttelin perheenjäsenten kanssa ja katselin aamulenkeilläni tavallisten ihmisten elämää. En murehtinut liikoja, vaikken tiennytkään Obaman viimeisiä ajatuksia tai hallituksen ja opposition sen hetkistä kiistakysymystä.

Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Normaalielämässä elän enemmän aktiivisuuden ja nopeuden kulttuuria. Lomalla olin keskellä hitauden ja viipymisen maailmaa (vaikka läheiseni ehkä tulkitsivat minua toisin), kirjoittelin päiväkirjaa, rupattelin kaikessa rauhassa, tunsin hiekan varpaissani.

Sen verran olen ehtinyt tulla realistiksi, että en tee uudenvuoden lupausta "Aaltonen muuttaa kokonaan tapaansa olla". Mutta sen verran minussa on vielä idealistia, että haluan noiden viikkojen jättävän jonkun jäljen elämääni. Vähemmän tarkertumista tapahtumien virtaan, enemmän nauttimista tästä hetkestä.

Tämä ei ole lupaus. Se on unelma. Mutta kaikki muutos lähtee unelmista.

Poliitikot, muutosjohtaminen on osaamislaji

2008-12-03T21:21:00.009+02:00

Muutosjohtamista toteutetaan enimmäkseen taitamattomasti. Poikkeuksena ovat tilanteet, jossa muutosjohtamista toteutetaan vieläkin surkeammin.

Tämän osaamislajin paarialuokkaa ovat muutamat julkisen sektorin piirissä toteutetut hankkeet, joissa poliitikot tekevät päätökset vaivautumatta kysymään mitään niiltä, joita asia koskee ja jotka tuntevat asiaa.

Kysymättömyyden ymmärtää. Kun kysyy, voi saada vastauksia, jotka eivät miellytä. Voi joutua selittämään jo tehtyjä päätöksiä tai muuttamaan niitä. Tai sitten kysyminen ei vain sovi vallitsevaan hallintokulttuuriin.

Muutoksen kohteena olevat miettivät, mitä muutoksilla ajettiin takaa. Oliko se jonkun poliittisen tahon kosto? Onko jossain tehty poliittinen lehmänkauppa? Vai olemmeko tehneet niin surkeaa työtä, että meidät ajetaan alas tai pannaan sivuraiteelle?

Tällaisia kysymyksiä ovat tehneet sadat suomalaiset viime kuukausien ja vuosien aikana.

Jos minulla olisi valta, järjestäisin kaikille poliitikoille muutosjohtamisen kurssin. Kurssilla olisi aimo annos etiikkaa, viestintää ja - "miten tunnistaa omat piilomotiivinsa" -opastusta. Ja päälle ammattimaista koutsausta.

Ei silti, olen tavannut hyvääkin muutosjohtamista, sekä julkisella että yksityisellä sektorilla. Jopa erittäin hyvää. Ammatilliset sitoumukseni estävät minua mainitsemasta nimiä, mutta uskokaa pois.

Johtajuus alkaa siitä, mihin yleinen ajattelu päättyy

2008-11-25T10:40:00.005+02:00

Hyvinä aikoina on helppo johtaa. Kaikki rullaa. Riittää kun on johtavinaan. Firma menestyy, asiat tapahtuvat, tavoitteet saavutetaan, väki… no, nurina ei sentään lopu.

Huonot ajat ovat johtajuuden koetinkivi.

Kriisiaikoina hyvä johtaja panee itsensä likoon, koko persoonansa. Huono johtaja katsoo, mitä muut tekevät ja huomaa, että he laittavat väkeä pellolle. Siitä hän saa oivalluksen: ”Siispä mekin.”

Huonon johtajuuden varsinainen huonous on, että siinä johtaminen on vakiintuneiden sabluunoiden mekaanista toistamista, muutaman yleisesti tunnetun mantran hokemista. Kun tekee saman kuin mitä muut näyttävät tekevän, kukaan ei ainakaan voi syyttää väärästä toiminnasta. Oppikirjat on tavattu, talousennusteet selattu ja selusta turvattu, ennen kaikkea oma. Johtajuutta se ei ole. Se on olevinaanjohtamista.

Johtajuutta ei ole, että kulkee virran mukana. Ei sekään, että tekee saman kuin muut. Se kaikki on parhaimmillaankin valtavirtaan mukautumista.

Johtajuus alkaa siitä, mihin yleinen ajattelu ja vakiintuneet mallit päättyvät.

Johtaja – hyvä ja oikea johtaja – pureutuu käsillä olevan asian ytimeen, katsoo mistä on kysymys, ideoi vaihtoehdot laajasti ja monipuolisesti, valitsee tien joka on hänen ja hänen yhteisönsä oma. Sekä lähtee valitsemalleen tielle, tietenkin yhdessä joukkueensa kanssa.

Johtaminen on kulkemista vastavirtaan. Hyvinä aikoina varaudutaan. Huonoina aikoina panostetaan.

Jalkauttaminen vai käsittäminen

2008-11-21T10:18:00.015+02:00

Strategiasta tehdään päätös. Pitemmälläkään silmäilyllä porukka ei oikein käsitä syntynyttä tuotosta eli strategiaa, joten tämä korvaamaton paperinippu uhkaa tehdä mahalaskun, ellei sitä erikseen aleta jalkauttaa. Sainpa äskeiseen virkkeeseeni ujutettua viisi ruumiinosaa.

Päättäminen, jota ylin johto edustaa, viittaa päähän. Varsinainen toteuttaminen on jalkatyötä. Pää ja jalka ovat molemmat tärkeitä.

Joskus pää toimii aivottoman päättömästi, ja jalat päättävät hortoilla nenäkkäästi sinne tänne - ellei niillä sitten ole m-naa lopettaa liikkuminen kokonaan. Tai sitten jalat ovat niin levottomat, että pää vasta jälkikäteen raapii suulaita selityksiä jalkatyölleen.

Jalkauttamisen käsite viittaa wanhoihin aikoihin, jolloin viisaus asui organisaation omaa napaansa tuijottavassa yläpäässä. Strategia oli paketti, joka kieritettiin rinnettä alas, avaamattomana ja sormeilemattomana. Ei ihme, että monet johtajat arvelevat jalkauttamishankkeidensa epäonnistuvan.

Tietenkin ne epäonnistuvat. Jalkauttamisen sijasta on alettava puhua vuorovaikutteisesta strategiatyöstä, jossa jalat ja pää kulkevat käsi kädessä. Levottomilla jaloillakin on viestinsä. Ne odottavat, että strategiasta tulisi käsitettävä ja käsiteltävä käsite.

Vanhat ajat eivät sittenkään ole niin vanhoja. Epäilen, että elämme niitä yhä. Toivottavasti uusi johtajapolvi on selkärankainen ja päättää siirtyä uuteen aikaan. Pojasta polvivamma paranee.

Ps. Nielurisoja ja haimaa en saanut mahtumaan mukaan. Hauis ja mantelitumake olisivat mahtuneet helposti, mutta liika kikkailu olisi voinut hämärtää varsinaisen viestini. Siihen minulla ei ollut sydäntä.

Pää kylmänä vaan ei jäässä

2008-11-15T07:12:00.007+02:00

Eletään historiallisia aikoja. Tulevaisuudessa vuoteen 2008 viitataan suunnilleen samalla tavalla kuin vuosien 1867-68 katovuosiin, 1930-luvun lamaan tai 1990-luvun alun pankkikriisiin. Auki on vain, onko 2008-:n jälkeen 09, 10, 11 vai vielä suurempi luku.

Sekin on auki, aletaanko puhua maailmanlaajuisesta lamasta, rahoituskriisistä vai talousjärjestelmän romahduksesta.

Yksi asia ei ole auki: inhimillinen tekijä on mukana vahvasti. Yleensäkin taloustieteet ovat enemmän psykologiaa kuin mitä "eksakteja laskelmia" esittävät tieteilijät julkisesti myöntävät.

Tulipalosta voi pelastautua, jos väkijoukon pää pysyy kylmänä. Paniikissa ihmiset tallovat toisiaan ja tuloksena on katastrofi. Paniikki syntyy, koska kriisissä vaikuttaa inhimillinen tekijä.

Jo nyt pelätään paniikin iskemistä. Väkeä aletaan irtisanoa, investoinnit jäädytetään, hankinnat perutaan. Ikään kuin jostain joku huutaisi jenkkileffan poliisin sanoin: "Freeze". Tapahtuu paniikkijarrutus, peräänajojen suma, kaaos ja säntäilyä.

Poliitikot ja työmarkkinajärjestöt ovat vedonneet yrityksiin, että väkeä ei irtisanottaisi enempää kuin on äärimmäinen pakko. Vetoomus on aiheellinen. "Kun muutkin irtisanovat, miksemme mekin. Varsinkin, kun tässä on samalla mahdollista hoitaa pois muutama roikkuva ongelma."

En ole varma, koenko suureksikin kunniaksi elää näitä historiallisia vuosilukuja. Ainakaan se ei ole kunniaksi, jos heittäydyn paniikin joukkohurmaan. Kunniaksi on, jos pidän pääni kylmänä ja muistan elämää olevan näiden aikojen jälkeenkin.

Näitä mietin näin synttäripäiväni aamuna.

Kohtuuden puolustus

2008-10-12T18:49:00.002+03:00

Tapio Aaltonen

Maailmantalouden kriisi on nyt ykkösuutinen. Pitkästä aikaa virallinen keskustelu tuntuu ohittavan ilmastonmuutosteeman. Mikä ei kuitenkaan merkitse, ettei ilmasto muuttuisi myös talouskriisin aikana.

Mitä tekemistä noilla kahdella on keskenään? Muu kuin se, että niitä ajattelevista jotkut ovat huolestuneita ja jotkut yrittävät rauhoitella.

Kääntääkö talouskriisi kehityksen pyörää taaksepäin muutaman vuoden, ehkä kymmenen vuotta? Meillä olisi varaa kuluttaa nykyistä vähemmän, jolloin luonnonvarat säästyisivät ja ilmaston kuormitus kevenisi? Se olisi hyvä tulevaisuusnäkymä.

Vai onko suuntaa juuri päinvastainen? ”Ei ole varaa investoida uuteen ilmastoa säästävään teknologiaan.” Pitäydytään vanhassa.

Pelkään, että jälkimmäinen skenaario toteutuu. Siinä tapauksessa käsissämme on tuplaongelma: ilmastonmuutos jatkuu ja kiihtyy, ja tavallisten kansalaisten arkitalouden huolet kasvavat.

Tämä vuosikymmen jää eittämättä historiaan aikana, jolle myöhemmin annetaan vastaavanlainen nimi kuin oli ”30-luvun lama” tai ”sen ja sen ajan katovuodet”. Nimiehdokkaita voisivat olla ”2000-luvun uho ja tuho” tai ”ekonomian ja ekologian romahdusvuodet” tai ”EgoEko 2008-2010” Nimi riippuu siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Yksi antiikin neljästä hyveestä oli järki eli viisaus. Sitä on arvostettu teoriassa, vaikkei niinkään käytännössä. Olisi aika alkaa käyttää sitä. Hyveiden joukossa olivat myös urheus ja oikeamielisyys – periaatteen tasolla arvostettuja nekin.

Entä se neljäs? Se on ollut maahan runtattu sekä periaatteessa että käytännössä, vaikka juuri sillä olisi ollut erityisen paljon käyttöä: kohtuullisuus. Kohtuullinen kasvu. Kohtuullinen tulos. Kohtuullinen oma etu.

Entä jos historian seuraava vaihe olisi ”viisauden ja kohtuuden aika”? Tuntuu etäiseltä, kun katsoo taaksepäin. Mutta historia on täynnä epäjatkuvuuksia.

Merkityksen kokemus, kun kaikki menee päin hoota

2008-10-06T14:13:00.011+03:00

Tapio Aaltonen

Kaikki menee päin helvettiä.

Ei tässä mitään - homma jatkuu.

Nämä lauseet voisivat olla sarjasta "Vaalitententissä sanottua". Mutta ne ovat muutakin, kokemustemme reunailmiöitä.

Kokemusten varjoisammalla reunalla elämme, kun podemme koulusurmien jälkikrapulaa, kuuntelemme ekonomistien yksinpuheluja maailmantalouden romahduksen uhasta, seuraamme puoluejohtajien vakuutteluja vaalitentissä ja laskemme syksyn lehtien värisen seppeleen sateisen kesän muistolle.

Suurten teemojen keskellä värjöttelevät kysymykset, jotka ovat globaalisti pieniä mutta yksilölle jättisuuria. Miten meidän työpaikallamme voidaan tai miten työpaikkamme ylipäänsä selviää? Ja sitten ovat vielä yksilön omat teemat: miten lapseni pärjäävät, miten parisuhteeni voi, miten minä itse jaksan, ja miten oman talouteni käy?

Pahimmassa tapauksessa yksilö tuntee näillä kaikilla tasoilla, että päin hoota mennään. Silloin elämänhallinta on Hakusessa (nimi viittaa paitsi hoohon myös kosteaan paikkaan). Olemme lirissä. Mistään ei tunnu löytyvän kiinteää jalkojen alle.

Parhaassa tapauksessa joku kykenee säilyttämään toiveikkuuden, joskus faktoin perustellun, joskus itsepsyykatun.

Pakko myöntää, että tällaisena diplomin saaneena professionaalisena rohkaisijanakin tulee kysyneeksi oman toiveikkuutensa lähteitä. Miten pidän oman nokkani liripinnan yläpuolella?

Olen päättänyt, etten aio ruveta päivittelemään maailman kurjuutta, vaikka syytä onkin. Olen myös tehnyt oletuksen, että maailma ja läheiseni hyötyvät minusta eniten, jos säilytän elämänilon ja -rohkeuden. Aion siis säilyttää toiveikkuuteeni niin pitkälle kuin minusta riippuu.

Minun eloonjäämismantrani on merkityksen kokemus. Viktor Franklinia mukaillen: ihminen selviää mistä tahansa vastoinkäymisestä, jos hän löytää sille tarkoituksen. Tai jos hän tunnistaa tekemiselleen tarkoituksen.

Kylvämmekö pahaa vai hyvää?

2008-09-24T14:40:00.008+03:00

Tapio Aaltonen

Nytkö taas? Milloin on seuraava kerta?

Surua pääsee harvoin kohtaamaan pelkkänä suruna. Niin oikein ja tarpeellista kuin olisikin vain surra ja tuntea myötätuntoa. Ajatella menetyksen kokeneita. Olla ajatuksissa läsnä niiden rinnalla, jotka ovat surun silmässä.

Ensimmäisen järkytyksen jälkeen alkaa suru ja sen rinnalla muut pohdinnat, nekin oikeutettuja. Pitääkö aseiden omistusta rajoittaa? Onko poliisilla riittävät valtuudet ja osaaminen? Antaako hallitus tarpeeksi rahaa nuorten mielenterveystyöhön? Osaavatko vanhemmat elää mukana lastensa arjessa? Mihin katosi yhteisöllisyys? Mitä olisi voinut tehdä toisin? - Tätä mietitään nyt. Tätä mietittiin vuosi sitten.

Mitä meille suomalaisille oikein on käymässä?

Aamulla nostin lipun puolitankoon. Siellä se liehuu nyt kun itse olen toimistolla. Hetki sitten pidimme hiljaisen hetken, sytytimme kynttilän ja ajattelimme Kauhajoen tapahtumaa. Minulle kynttilä puhui siitä, että maailma tarvitsee valon kantajia. Itse toivoisin olevani yksi heistä. Joskus ehkä onnistun, aina en.

Luodit haavoittivat ja tappoivat. Työelämä on täynnä luoteja, jotka haavoittavat henkisesti ja tappavat ilon ja motivaation. Fyysinen tuhoaminen on tietenkin pahempaa, jäävuoren huippu, jonka taustalla on aina henkinen pahoinvointi. Kauhajoen ja Jokelan tapahtumista emme opi mitään, ellemme yksilöinä ja yhteisönä mene peilin eteen kysymään, kylvämmekö pahaa vai hyvää. Tuhoammeko vai synnytämmekö elämää? Millaista maailmaa luomme, joka päivä?

Perhosen siiven värähdyksen teoriaa mukaillen: sanon tänään pahasti toiselle - sen tuloksena joku jossain tekee pahaa. Tai: kannustan toista - sen tuloksena syntyy hyvinvoiva yhteisö.

Me pienet ja suuret

2008-06-19T19:31:00.003+03:00

Tapio Aaltonen

Kevät meni nopeasti, kuten aina. Edessä on juhannus ja loma. Vielä ei oikein osaa irtautua kaikesta tapahtuneesta. Vaikka olen jo ollut päivän verran lomalla, avaan sähköpostin yhä uudelleen ja vastailen aikataulutiedusteluihin. Vieroitusoireita, tiedän. Parin päivän päästä alan jo tuntea itseni lomalaiseksi. Tätä on harjoiteltu muutama kymmenen vuotta.

Talvi ja kevät olivat kummallisia. Tekstiviesteistä riitti keskusteltavaa. Kehittyvät maakunnat saivat ansaitsemaansa huomiota. Mieskansanedustajien hissikäyttäytyminen pääsi Hesariin. Muualla maailmassa koettiin hirmumyrskyjä ja maanjäristyksiä. Olympiatulta salakuljetettiin milloin mitäkin sivukatuja pitkin.

Siinä talven saldo. Pohjoisen kansan kaamossekoilua. Massiivisia katastrofeja maailmalla. Politiikkaa, taloutta, äänestyksiä.

Mitäpä tämän pienen ihmisen loma ja juhannuksenvietto oikein merkitsee? Paitsi että se on minun elämäni. Minun haluni olla olemassa, tavata sukulaisia ja lastenlapsia. Grillata vaimon kanssa. Siivota vaatehuoneensa. Käydä rullaluistelemassa. Nukkua päiväunet aterian jälkeen.

Elämä on sekoitus pientä ja suurta. Joskus pienistä asioista tulee suuria, minkä olen tänäkin vuonna huomannut monilla työpaikoilla. Henkilö purkaa pienen pettymyksensä suurella tavalla ja aiheuttaa vielä suuremman järistyksen. Minkä jälkeen yhteisöllä on Globaali Ongelma.

Mikä oikeastaan on Pientä ja mikä Suurta? Ajattelin miettiä sitä tänä kesänä. Vastausta en aio löytää.

Kanervan synti: kärähtäminen

2008-04-06T12:19:00.005+03:00

Tapio Aaltonen

Kanerva-keskustelu on ollut ristiriitaista. Mitä oikeastaan tapahtui? Mikä oli Ilkka Kanervan varsinainen moka? Miksi hänet syrjäytettiin?

Itse tekstiviestien vaihdosta ollaan kahta mieltä. Jotkut ajattelevat, että kaksi aikuista ihmistä voi lähettää toisilleen sanokaamme epäsovinnaisia viestejä, mikäli viestien vaihto perustuu molempien vapaaehtoiseen hyväksyntään ja on siis kahden aikuisen henkilön välistä vaihdantaa.

Jotkut taas katsovat, että vastuunalaisessa asemassa olevan henkilön tulee pidättyä lähettämästä muita kuin asiallisia ja sopiviksi katsottuja viestejä. Painopiste tässä on sanalla vastuunalainen - tavallinen rahvas voi lähettää myös leikkimieliseen peliin kuuluvia viestejä, mikäli vastaanottaja on leikissä mukana.

Kanervan erottamisen varsinainen syy ei kuitenkaan perustunut näiden vaihtoehtojen punnintaan. Ministerin ongelma oli siinä, että hän kärähti ja joutui mediamylläkän keskipisteeksi. Tietenkin raskauttavana pidetään puheenjohtaja Kataiselle annetun lupauksen pettämistä, mutta jos se olisi ollut erottamisen perimmäinen syy, Kanerva olisi lentänyt välittömästi asian tultua tietoon.

Ajatus menee siis suunnilleen näin: voimme tehdä epäsovinnaisiakin asioita, jos onnistumme pitämään ne salassa. Jos salassapito ei onnistu, olemme langenneet syntiin ja ansaitsemme rangaistuksen. Ennen ajateltiin, että Jumala hoiti synnintekijöiden rankaisemisen saatuaan tietoonsa tämän pahat teot - ja Jumalahan tiesi kaiken. Nyt rankaisijan tehtävä on delegoitu yleiselle mielipiteelle, jolla ei ole jumalallista kompetenssia saada selville salattuja asioita. Mutta aina joskus salaisuus rikkoutuu, ja pyövelin kirves heilahtaa.

Suurin mahdollinen rikkomuksemme on siis typeryys, kyvyttömyytemme peittää jälkemme. Kanerva lensi hyväuskoisuutensa takia, kun meni luottamaan Tukiaiseen. Se on tämän draaman juoni. Politiikka elää julkisuuden arvostuksesta tai tuomiosta.

Normaalin ihmisen elämään kuuluvat myös salaisuudet. Hänellä ovat paheensa, jotka jotkut ovat viattomia ja jotkut isompia. Hän tekee mokan, jota ei toivo näkevänsä Hymyn sivuilla. Hän asettelee sanansa joskus sopimattomasti, kaunistelee asioita omaksi edukseen, on epätarkka tehdessään matkalaskun, pikkuhuijaa verotietoja antaessaan, ajaa ylinopeutta kun kiinnijäämisen riski on pieni, on puolisolleen uskoton, päästelee valkoisia tai mustia valheita. Jos ei tee mitään näistä, niin ainakin ajattelee asioita, joita ei sanoisi ääneen. Ja teothan lähtevät ajatuksista.

Olisiko toivottavaa, että meillä ei olisi lainkaan salaisuuksia? Se voisi helpottaa elämää. Mutta täydellinen Orwellilainen läpinäkyvyys voisi olla ahdistavaa ja tylsää. Epäilen jopa, että se voisi johtaa suuriin mielenterveysongelmiin.

En kannata väärin tekemistä - liputan vastuullisen ja eettisen elämän puolesta ja vaadin sitä ensimmäisenä itseltäni. En myöskään kannata sitä, että kaikkien salaisuuksieni pitäisi tulla yleiseen tietoon - käsittelen ne muilla foorumeilla saadakseni sielulleni tasapainon.

Ennen kaikkea: jotain pinnallista ja jopa vaarallista on siinä, että suurimmaksi (ja ainoaksi) rikkomukseksemme tulee kärähtäminen. Etiikka on enemmän ja muuta kuin julkisuuden hallintaa.

Viralliset selitykset ja pääsiäinen

2008-03-19T15:35:00.010+02:00

Tapio Aaltonen

Monissa kehitysmaissa kulutetaan aseisiin moninkertainen määrä rahaa verrattuna siihen, mitä käytetään koulutukseen ja terveydenhoitoon. Huomattava määrä rahasta ohjautuu laittomaan asekauppaan. Aseet valmistetaan Yhdysvalloissa, Ranskassa, Venäjällä ja Kiinassa. Kyseiset maat istuvat YK:n turvallisuusneuvostossa pohtimassa, miten maailmaan luotaisiin kestävä rauha. Toisella kädellään ne edistävät rauhaa, toisella sotaa.

Virallisesti sanotaan yhtä, käytännössä tehdään toista. Eivätkä siihen syyllisty vain mainitut maat. Suomenkin täytyy katsoa peiliin, aluksi vaikka kehitysapupuheissaan ja -teoissaan.

Elämällä on kaksi tasoa, virallisten puheiden kiillotettu kerros ja oikean elämän raadollisempi taso, se jossa primitiiviset vietit ohjaavat meitä. Jostain syystä yritämme antaa kuvan siitä, että käyttäytyisimme aina harkiten ja rationaalisesti, vaikka arkisessa toiminnassamme rationaalisuus saattaa loistaa totaalisella poissaolollaan.

Ajatellaan nyt esimerkin vuoksi vaikkapa Kanervan anteeksipyyntöä, jossa puhuja sanoi "arvioineensa" väärin. Tällaisilla sanavalinnoilla poliitikot, johtajat ja muut kellokkaat pyrkivät antamaan kuvan, että heidän kaikki toimintansa olisi tulosta joistain "arvioinneista". Kyse on pikemminkin siitä, että monissa tilanteissa emme arvioi lainkaan. Me vain toimimme tunteen, vietin tai jopa addiktion ohjaamina. Käytän tarkoituksella me-muotoa, tämä kaksinaisuus on syvällä käyttäytymisessämme.

Jos oikeasti arvioisimme toimintaamme, vähentäisimme rajusti kasvihuonepäästöjä, lopettaisimme sodat ja varustelun, huonon käyttäytymisen työpaikoilla, kelvottoman johtamisen ja kotikärhämät.

Tästä oli kyse pääsiäisenkin tapahtumissa. Jeesuksen teloituksen virallinen versio oli, että haluttiin turvata laki ja järjestys. Oikeasti uskonnolliset vallanpitäjät pelkäsivät valtansa puolesta, halusivat pelastaa nahkansa. Rumalle teolle muotoiltiin kaunis selitys.

Pääsiäisenä elämä voitti. Haluan uskoa, että elämä voittaa maailman nykymenossakin. Monet asiat murentavat tätä uskoa. Mutta silloin vasta olemme pulassa, jos lakkaamme uskomasta ja kadotamme toivomme.

Doppio Forza

2008-03-15T17:00:00.004+02:00

Tapio Aaltonen

Doppio Forza oli teemana Keravalla pidetyssä seminaarissa. "Toinen tekeminen", kuten suomalaisempi muoto kuului. Hyvä seminaari, minäkin puhuin siellä.

Tämä Pertti Haukolan ja Keravan musiikkiopiston järjestämä tapahtuma nosti esille asian, josta taatusti puhutaan paljon tulevina vuosina. Monet meistä ovat leipätyömme rinnalla omistautuneet toiselle tekemiselle, joka täyttää huomattavan määrän ajankäyttöämme ja valtaa huomiostamme melkoisen osan. Se voi olla vaikkapa ajoittainen panostus tutkimuksen, kuten Sitran Mikko Kosonen kuvasi omaa tarinaansa. Tai se voi olla kuorolaulu, kuten TKK:n Miia Martinsuon tapauksessa.

Minun toinen tekemiseni on ollut musiikki ja laulu. Oli aika, jolloin harkitsin vakavasti laulajan uraa. Ehkä oli suomalaisen laulutaiteen onni, että valitsin toisin. En tiedä, oliko se samalla joidenkin muiden elämänalueiden onnettomuus, niiden joihin sitten lopulta suuntauduin. Joka tapauksessa: elin vuosien ajan kaksoiselämää. Hoidin melko vaativaa johtajantehtävää. Siinä rinnalla kehitin ääntäni, opiskelin yksinlauluohjelmistoa ja esiinnyin säännöllisesti. Näin jälkeenpäin ajatellen kuvittelen lauluharrastukseni hedelmöittäneen päivätyötäni. Se antoi minulle energiaa, ideoita, fyysistä kuntoa, kykyä tulkita tekstiä ja kanavan purkaa tunteitani.

Sitten tuli yrittäjyys, runsaat 10 vuotta sitten. Laulut jäivät. Piti hankkia asiakkaita, oppia uutta, tuotteistaa, kehittyä, verkottua ja kehittää yritystä.

Nyt olen päättänyt palata juurilleni. Maksoi mitä maksoi, alan taas laulaa. Itse asiassa olen jo aloittanut. Perustimme Novetokseen bändin ja aloin taas opiskella laulua.

Jotkut harrastavat tähtitiedettä, jotkut erotuomaritoimintaa, kirjoittamista, politiikkaa, tutkimusta, vierasta kulttuuria, gastronomiaa tai puutarhanhoitoa. Yleensä tämä toinen tekeminen antaa meille voimia, ei kuluta niitä.

Uudet ideat ja innovaatiot syntyvät, kun yhdistetään eri elämänalueita. Ura ja se yksi tekeminen ei ole kaikki, mitä elämä tarjoaa.

80-vuotias Maestro

2008-02-08T18:34:00.000+02:00

Tapio Aaltonen

”Menen huomenna Laamasen Sepon juhlakonserttiin.”
Tämän lauseen voi tulkita monella tavalla. Vähän niin kuin voidaan tulkita Venäjän tsaarin lause: ”Me ilmoitamme täten kansalle, että…”
Tsaari tarkoitti tietysti: ”Minä ilmoitan…”
Vaimo puolestaan tarkoitti: ”Me menemme…”
Onneksi olen elänyt naisen kanssa suurimman osan elämääni, joten ymmärsin tulkita lauseen oikein ja karistin välittömästi mielestäni suunnitelmani osallistua satakuntalaisten vaikuttajien tilaisuuteen, vaikka olin ilmoittautunut ja vaikka olisi ollut hauska tavata jokunen vanha koulukaveri.

Siis menimme konserttiin. Laamanen on suomalaisen sellotaiteen ikoneita, taiteilija, suuri muusikko. Eikä tässä ole ylisanoja. Hän ei ole koskaan briljeerannut ylivertaisella tekniikalla tai muilla tempuilla. Hänen tavaramerkkinsä on ollut tinkimätön ja eleetön musikaalisuus.

Siinä hän soitti, 80-vuotias Muusikko, joka on käynyt läpi voitot ja menetykset, terveyden ja sairauden, uskon ja epäuskon. Vuosisatoja sitten rakennettu sello soi pehmeästi. Varovaisemmin kuin ennen. Lempeästi. Sytyttävästi.

Mikä panee miehen vielä kerran astumaan estradille, vaikka voisi jo antaa sellon ja sormien levätä?

Sepon suuruutta ei selitä pelkästään hänen lahjakkuutensa eikä estetiikan tajunsa. Hän on aina ollut hirmuinen harjoittelija. ”Mitään ei ole tullut ilmaiseksi”, hän kertoi joskus. Päivittäistä työtä, soittamista, nuottien tutkimista, yhä uudelleen.

Kuuntelin maestron soittoa ja mietin työtäni. Mistä tulevat mestarit? Mistä tulevat mestarijohtajat? Niistä, joilla on intohimoa ja rakkautta. Niistä, joilla on unelmia. Ja niistä, jotka harjoittelevat joka päivä.

Tapio ihmettelee

2008-01-29T20:22:00.000+02:00

Tapio Aaltonen

Ilmastonmuutos kiihtyy, Nokia lopettaa Saksassa, StoraEnso ja Suomen valtio saavat kyytiä Kemijärvellä, maailmantaloutta uhkaa kriisi, Kaisa Varis ja Jere Karalahti ovat vastatuulessa, Porin Ässät rämpii, eikä hiihtoladuille ole juuri ollut asiaa täällä Etelä-Suomessa. Kaiken lisäksi olen nukkunut huonosti viime yöt, mikä ei välttämättä johdu ilmastonmuutoksesta.

Onneksi on olemassa Facebookin turvallinen maailma. Päätin hakeutua sinne ja hankkia itselleni Ystäviä. Olin lukenut, että kaiken alkukappaleessa mainitun lisäksi maailma on jakautumassa kahtia: vanhempaan facebookittomaan, linkedIdittömään ja habbottomaan sukupolveen sekä feissailevaan, linkittyvään ja habboiseen polveen. Edellinen alkaa auttamatta olla pihalla.

Päätin kiskaista irtioton omasta sukupolvestani, vaihtaa leiriä ja laittaa profiilini Facebookiin. Lähetin kutsun muutamille kymmenille, joista välittömästi jokunen rekisteröityi ystäväkseni. Nyt minulla on siis rekisteröityjä ja rekisteröitymättömiä ystäviä. Joidenkin ystävieni kanssa elän ikään kuin avosuhteessa. Jotkut taas ovat virallisia. He ovat laillistaneet suhteemme liittymällä verkostooni.

Ennen vanhaan ajateltiin, että ystävä tunnettiin hädässä. Nyt ystävä tunnetaan netissä. Kumpaan ystäväjoukkoon tukeudun, kun hätä iskee? Voinko enää laskea mitään niiden varaan, jotka ovat laiminlyöneet rekisteröitymisensä, vaikka nimenomaan olen kehottanut heitä rekisteröitymään? Koostuuko varsinainen turvaverkkoni ihmisistä, jotka Facebook on virallisesti julistanut ystävikseni? Vai onko varsinainen siteemme yhä epävirallisissa yhteisissä kokemuksissa, jaetuissa tunteissa ja muussa epävirallisessa?

Siksi kerroin Facebook-sivullani, että "Tapio ihmettelee". Pentti puolestaan kertoi olevansa vähän stressaantunut. Toinen ystäväni Ville sanoi olevansa pottuuntunut tälle pohjoisen kaamokselle (vapaa lainaus). Ei ihme, sillä hän oli juuri tullut kotiin Thaimaasta, jossa hän oli minun ja seitsemän muun sukulaisen kanssa. Kaikkien muiden rekisteröityjen ystävieni virallisia fiiliksiä en ole vielä ehtinyt tarkistaa.

Olen nyt osittain täyttänyt kriteerin, jonka perusteella en ole kasvoton enkä kirjaton enkä enää koko aikaa pihalla. Habbohotelli odottaa vuoroaan. Sille voi tulla tarvetta piankin, mikäli kylmän reaalimaailman hyökkäykset voimistuvat edelleen, ja pitää siirtyä kokonaan sisätiloihin.

Facebook vie tässä vaiheessa ajastani vain jonkun promillen, mikä on huomattavan vähän verrattuna siihen, miten paljon Jyrki Kasvi panostaa kyseiseen mediaan. Onneksi käyttämäni promillet tulevat takaisin moninkertaisena ajansäästönä. Enää ei tarvitse ihan kaikille vastata, kun kysyvät kuulumisia. Kehotan menemään feissiin. Rekisteröidyt ystävät eivät enää edes vaivaa minua sellaisilla trivialiteeteilla kuin kuulumisten ei-virtuaalisella utelulla. Vuositasolla ajansäästö on melkoinen.

Miten tämä kaikki liittyy alkukappaleessa mainittuihin seikkoihin? Kun kaikki kysely, utelu ja meteli tapahtuu netissä, StoraEnso voisi lopettaa loputkin sellutehtaansa ja myydä ne Nokialle, mikä saattaisi vahvistaa maailmantaloutta ja heikentää ilmastonmuutoksen vahvistumista. Ässät rämpisi edelleen, ja hiihtelemään voisi mennä virtuaalisesti.

Jatkan yhä ihmettelyä. Ihmettelyn loppumisesta kerron aikanaan Facebookin ilmoitustaulullani.

Mustan Joutsenen joulu

2007-12-26T08:48:00.000+02:00

Tapio Aaltonen

Tämän joulun kirjani on ollut Nassim Nicholas Talebin Musta Joutsen. Sen alaotsikko kuuluu "Erittäin epätodennäköisen vaikutus".

Ilman ystävän apua en olisi osannut poimia kirjaa Akateemisesta. Kai Ekholm sen minulle vinkkasi. Kun vinkkaaja oli Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja ja vielä professorismies, ostin saman tien kaksi.

Libanonilaissyntyinen Taleb teki ensin uran pörssimeklarina ja siirtyi vähitellen tiedehenkilöksi tutkimaan epätodennäköisyyksiä. Kirja alkaa sanoin: "Ennen Australian löytämistä Vanhan maailman ihmiset olivat vakuuttuneet, että kaikki joutsenet olivat valkoisia, ja uskomus oli kiistaton, sillä empiiriset todisteet näyttivät vahvistavan sen kertakaikkisesti." Taleb kutsuu Mustaksi Joutseneksi erittäin epätodennäköistä tapahtumaa, jota siis ei osata ennustaa. Moni sellainen on vaikuttanut syvästi ihmis- tai kansakunnan kehitykseen, kuten penisilliinin keksiminen, ensimmäinen maailmansota, 11.9.2001, New Yorkin pörssiromahdus, kotoinen pankkikriisimme ja viimeksi Jokelan traaginen tapahtuma. Yksilötasolla tai organisaatioissa tämän kaltaisia lintuja lentää jatkuvasti.

Elämme siinä järkyttävässä luulossa, että mennyttä tarkastelemalla voisimme ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mustat Joutsenet torpedoivat ennustuksemme yhä uudelleen.

Mutta lukekaa kirja, älkääkä hermostuko suomennokseen. Terra Cognitalla on arvokas missio: saada tärkeitä tiedekirjoja suomalaisten lukijoiden käyttöön - nopeasti, tässä tapauksessa jo alkuperäisteoksen julkaisuvuonna eli 2007. Nopeudella ja kustannustehokkuudella on hintansa, panovihreitä ja kömpelyyksiä olisi voinut olla edes vähän vähemmän. Mutta tässä tapauksessa tämänkin hinnan on valmis maksamaan, jos haluaa ahmia tekstinsä suomeksi. Tosin luulen, että hankin syventävää lukukertaa varten Black Swanin.

Taleb kertoo kahdesta maakunnasta. Mediokristan on lukujen ja määritelmien maa, jossa kellokäyrät ja tilastolliset keskiarvot dominoivat. Jos valitaan summamutikassa tuhat ihmistä eri puolilta maailmaa ja lasketaan heidän varallisuutensa yhteen, saadaan näppärästi tarkka kuva ihmisten keskimääräisestä taloudellisesta tilanteesta. Mutta entä jos joukkoon olisi eksynyt Bill Gates? Kertoisiko keskiarvo enää mitään? Gates luultavasti edustasi 99,9 prosenttia koko joukon varallisuudesta.

Näitä Gatesejä, poikkeavia ilmiöitä, Mustia Joutsenia, tulee vastaa maassa nimeltä Extremistan. Siellä historia tekee ajoittain suuria loikkia. Sattuma puuttuu peliin. Vanha tieto ei ennusta tulevaisuutta. Voittaja voi viedä kaiken. Mittakaavoille ei ole niin paljon käyttöä kuin Mediokristanissa. Kaoottisuutta ja sumeaa tietoa arvostetaan.

Mediokristanissa huijaamme itseämme ja toisiamme jatkuvasti. Kuvittelemme tietävämme jotain, josta meillä oikeasti ei ole aavistustakaan. Luomme teorioita syy-seuraussuhteista, koska primitiiviset ajattelurakenteemme on ohjattu tekemään niin. Jokaisen poikkeaman ymppäämme vanhaan teoriaan tai sitten rakennamme häthätää uuden teorian, koska meidän on vaikea lausua lausetta: "En tiedä."

Työelämä ja johtaminen on täynnä Mediokristan-kieltä. "Muutokset toteutetaan näin." "Tuloskortti kuvaa strategiaamme." "Meidän on vahvistettava markkinaosuuttamme." "Henkilöstö on suuri kuluerä." "Seuraavan kvartaalin aikana ongelma on ratkaistava." Ja niin edelleen. Sitten tapahtuu jotain, jota astrologit ja muut analyytikot eivät osanneet ennustaa.

Ensimmäinen joulu oli Musta Joutsen, marginaali-ilmiö. Kuka olisi voinut aavistaa, että tallin pahnoilla lannan lemussa makaava lapsi olisi joskus ihmiskunnan suurimpia vaikuttajia?

Etiikka näkyy arjessa

2007-12-16T19:46:00.000+02:00

Tapio Aaltonen

Tämän sunnuntaiaamun vietin rituaalinomaisesti lukien viikon aikana tulleet lehdet sekä tietysti Sunnuntaihesarin. Joskus käy niin, että jokainen luettu lehti tuntuu antavan valoa siihen, mitä juuri silloin mietin. Niin kävi tänäänkin.

Olen miettinyt johtamisen etiikkaa. Eettinen johtaja -07 -kilpailun voittajat julistettiin menneellä viikolla, eikä etiikkateema ole jättänyt minua rauhaan. Etiikasta puhutaan, mutta jostain syystä tietoiset eettiset valinnat laahaavat jälkijunassa. Ratkaisuja tehdään vasta, kun on pakko.

Tästä kirjoitti Hesarin Vieraskynässä Maria Joutsenvirta, joka oli saanut kimmokkeen asiaansa eläinaktivistien videokampanjasta. Sika- ja broilerivideoissa ei lopultakaan ollut kyse laillisuudesta vaan ihmisten moraalitajusta. Mitä kansalaiset pitävät hyväksyttävänä tai vääränä? Yrityksillä ei missään vaiheessa ole varaa erkaantua yleisestä moraalikäsityksestä. Ei silloinkaan, kun ne noudattavat viimeiseen saakka lain kirjainta. Jos ne erkaantuvat, niin noutaja saapuu.

Yleisen moraalitajun kannalta mielenkiintoinen case on huumepoliisien ja Jari Aarnion tapaus, josta samainen lehti kertoi laajasti sunnuntaisivuillaan. Rikollisten etsijät joutuvat väistämättä katsomaan pikkurikkeitä läpi sormien, mikäli se auttaa heitä saamaan suuret rikolliset kiikkiin. Moraalinen toiminta on aina asioiden painoarvon punnitsemista. Vain harvoin ollaan tilanteessa, jossa on yksi totuus ja yksi tapa toimia. Kirjanpidossa pienikin desimaali on tärkeä, kuten tiedämme. Arkielämässä desimaalipilkun paikka on hahmotettava käyttäen harkintaa, kokonaisnäkemystä ja kohtuuden tajua. Veikkaan yleisen mielipiteen kääntyvät huumepoliisien tueksi - ellei sitten esille tule muuta kuin että pikkurikkeitä on katsottu läpi sormien, kun on ollut mahdollisuus päästä isojen konnien jäljille.

Suomen Kuvalehti kertoi miesten arvoista. Göte Nyman ja Pauli Puohiniemi pohtivat perimiehen elämää. Nuoret tarvitsevat aikuisen miehen mallia, jota he saavat vaikkapa hirviporukoissa: "Nuori metsästäjä ei voi tehdä, mitä itse haluaa. Porukassa etenee, kun käyttäytyy ja metsästää fiksusti. Seura suojaa ja sosiaalistaa jäseniään." Lause johtaa meidät eettisen kulttuurin lähteille. Kokeneiden johtajien on erityisen huolella annettava mallia vastuullisesta käyttäytymisestä.

Sama artikkeli totesi, että "miehen tunne on teko". "Mies saattaa osoittaa rakkautta vaimolleen ostamalla kotiin taulutelevision. Tätä tekoa ei tunnisteta välttämättä tunteeksi." Suomalainen johtaja ei ehkä ole maailman paras puhumaan etiikastaan. Mutta toiminnan tasolla hän voisi hyvinkin olla paras. Mikäli hän oikeasti haluaa.

Talouselämässä Sitran Mikko Kosonen puhui innovatiivisuudesta. "Olen alkanut arvostaa ruotsalaisten tapaa höpöttää päiväkausia."

Nyt uskalla itsekin sanoa sen ääneen. Meillä on opittavaa ruotsalaisilta. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö ruotsalaisilla olisi opittavaa meiltä. Eettisen toiminnan kannalta on erityisen tärkeää, että opimme diskuteeraamaan. Kunnon päätös tarvitsee taustakseen kunnon dialogia, toisten ymmärtämistä.

Jottei tästä tulisi sunnuntaipäivän lehtikatsausta, niin jätän kommentoimatta muut lehdet, vaikka tekisi mieli kertoa, mitä Jukka Viinanen kertoi Orionin asikaslehdessä organisaation arvojen luovuttamattomasta pyhyydestä.

Pirkko-vaimoni on Islannissa. "Viktor-vauva on ihana", hän kertoi tänään puhelimessa. Matka ei ollut ihan yhtä ihana kuin pojanpoika. Atlantin yllä raivoava myrsky teki menomatkasta yli vuorokauden mittaisen. Toivottavasti paluumatka menee joutuisammin.

Mitä ihmissuhdetaitoja?

2007-12-05T20:11:00.000+02:00

Tapio Aaltonen

TV:ssä kerrottiin tänään, että työpaikoilla väki voi huonosti. Taustalla on kehno johtaminen, kuten uutinen jatkui. "Esimiehet tarvitsevat parempia ihmissuhdetaitoja", kommentoitiin.

Tämän kaiken olen nähnyt ja kuullut kymmeniä, ellen satoja kertoja. Tällä kertaa asia jäi mietityttämään ajellessani aamusohjossa kohti coaching-sessiota tapaamaan kolmea itsenäisen Suomen esimiestä. "Pitäisikö minun nyt kertoa heille, että heillä on heikot ihmissuhdetaidot?" Jätin kertomatta. Enemmän kuin ihmissuhdetaitoja tarvitsemme ihmissuhteita. Tai edes mahdollisuuksia ihmissuhteisiin.

Mutta puhutaan nyt taidoista, kun kerran joku niistä aloitti. Ihmissuhdetaitojen vajavuus on vain osa totuutta, tuskin edes kaikkein suurin osa. Saavatko esimiehet reilun mahdollisuuden onnistua tilanteessa, jossa heidän tehtävänsä on kertoa uusista leikkauksista, organisaatiomuutoksista ja uhkaavista yyteistä? Oman jaksamisensa äärirajoilla sinnittelevän esimiehen on tiedotettava, miten organisaatiolla on mennyt sekä lisättävä siihen, että tulevana vuonna on saatava aikaan 25 % enemmän tulosta 25 % pienemmällä porukalla.

Mutta onneksi voi aina mennä ihmissuhdekursseille tai siis ihmissuhdetaitokursseille.

Pointtini tuli varmaan selväksi, mutta sanon sen kuitenkin: vika on muussakin kuin esimiesten ihmissuhdetaidoissa. Vika on epäselvissä, epäreiluissa ja epärealistisissa tavoitteissa, johtamisjärjestelmien vinoutumissa, työn merkityksen katoamisessa, vaikutusmahdollisuuksien puutteessa, esimiesten saaman kannustavan palautteen poissaolossa, alaistaitojen vajavuudessa, yhteisötunteen katoamisessa, strategian tempoilevuudessa, pelisääntöjen sameudessa, esimiesidentiteetin hahmottamattomuudessa ja työelämän arvohämmennyksessä.

Piste.

Jatkan uhoani myöhemmin, sillä huomaan uppotuneeni alkuajatukseeni pitemmälle kuin piti. Jos joku pitää minua ihmissuhdetaitojen vannoutuneena vastustajana, niin lukekoon tekstini uudelleen. Nyt on aika vaihtaa vapaalle ja nostaa malja 90-vuotiaalle itsenäiselle Suomelle.

Mika Ihamuotila toteuttaa kutsumustaan

2007-11-24T06:43:00.000+02:00

Tapio Aaltonen:

Tällä viikolla olen puhunut kutsumus-teemasta kolmessa eri tilanteessa. Se on ollut joka kerta hauskaa ja valaisevaa, enkä tarkoita nyt oman ääneni kuuntelemisesta saamaani kokemusta. Osanottajat ovat kertoneet ajatuksiaan kutsumuksesta. Ilmassa alkaa olla ymmärrys, että muutkin kuin sairaanhoitajat ja papit toteuttavat kutsumustaan.

"Kutsumus on sitoutumista ja omistautumista johonkin." "Se on oman sisäisen äänen kuulemista." "Se voi olla elämänmittainen juttu." "Kutsumus on myös tapa olla." "Joskus kutsumus on hukassa". Tämäntyyppisiä kommentteja väki heitti.

Viime talvena kirjoitin kirjan "Luova kutsumus - tarkoituksen kokemisen taito". Joku kysyi kirjoittamiseen käyttämääni aikaa. "Kaksikymmentä vuotta aktiivista kypsyttelyä ja kaksi kuukautta aktiivista ajatusten tulostamista ruudulle". Siitä on tosiaankin 20 vuotta, kun havahduin ajattelemaan, että meillä kaikilla on kutsumuksemme, oma aito tapamme totetuttaa itseämme ja täyttää paikkamme maailmassa.

Seuraavina vuosina käsittelin kutsumusteemaa kymmenissä workshopeissa eri puolilla Suomea ja vähän muuallakin. Sitten tuli aiheen painuminen jonnekin aivojen syvyyksiin hautumaan ja odottamaan uutta tulemistaan.

Edellä sanottu oli pakko kirjoittaa, jotta selviäisi, miksi minusta tuntui erityisen hohdokkaalta lukea Talouselämästä Marimekon uuden omistajan Mika Ihamuotilan ajatuksia.

"En mene omistajaksi enkä duuniin mihinkään, ennen kuin minulla on kutsumus", oli Ihamuotila tehnyt itselleen selväksi. "Kesän lopulla tuli tunne, että johonkin pitää ryhtyä. Ja sitten kohde vain kirkastui: Marimekko tietysti! Suomen suomalaisin yritys. Se olisi kutsumus!"

Haastattelu on lehden numerossa 39. Kannattaa lukea koko stoori.

En kuulu niihin, jotka keräävät leikekirjaa. Silti joskus (harvoin) leikkaan (revin) lehdestä osuvan artikkelin. Joskus jopa löydän sen silloin kun tarvitsen sitä. Tässä lehdessä oli muutakin säilyttämisen arvoista, kuten Koroman kirkkoa ravisteleva kolumni heti Ihamuotila-jutun jälkeen ja Seppäsen Pelin henki lehden lopussa. Osuipa silmääni oman kutsumuskirjani selkämys sivulla 34 jutussa, jonka ingressi alkaa kysymyksellä "Oletko hukassa elämässäsi?" Säästän siis koko lehden.

Joskus kutsumus on hukassa. Joskus elämä voi olla hukassa. Hukkumisen vastakohta on löytyminen. Siinä välissä on prosessi nimeltä etsiminen.

Suomi on kadottanut viattomuutensa

2007-11-10T14:24:00.001+02:00

Tapio Aaltonen
”Suomi on kadottanut viattomuutensa”, sanoi joku heti Jokelan tapahtumien illan lähetyksessä TV:ssä. ”Ainakin jokin verho on repäisty pois”, toinen tarkensi. Tulee olemaan aika ennen Jokelaa ja aika sen jälkeen. Niin ainakin nyt ajattelemme.

Suruun liittyy paljon oheistunteita ja –keskusteluja. Koska surusta on vaikea puhua, on helpompi siirtää keskustelujen painopiste poliisin toimintaan, Opetushallituksen ohjeisiin, verkkosivujen viesteihin sekä ennen kaikkea tapahtumaketjun yhä tarkempaan analysointiin. Tätä keskustelua tulemme seuraamaan vielä kauan. Joku esimiesvalmennettavani sanoi alkavansa protestoida koko tulevaa keskustelua. ”Iltapäivälehdet saavat nyt jäädä väliin.” Hän katsoi, että surullisen tragedian avulla tehdään bisnestä.

Itseni tuntien tulen melko varmasti seuraamaan nyt alkanutta vellovaa keskustelua. Vaikka se ehkä on surun kieltämistä, niin se on samalla myös kollektiivista surutyötä. Tunteiden käsittely on joskus sitä, että puhuu tunteiden vierestä, enemmän ”asiapohjalla”.

Mitenkähän näitä tapahtumia on käsitelty työpaikoilla? Ohjaamassamme koulutuksessa järjestimme Hessun kanssa pienen aamuhetken osanottajien kanssa. Jokainen sai kertoa, mitä ajatuksia edellisen päivän traaginen tapahtuma oli herättänyt. Keskustelu olisi jatkunut vaikka miten pitkään. Välillä puhuttiin tunteista. Välillä pohdittiin sitä, pitäisikö meidän työpaikoilla huomata, jos jollakulla on itsetuhoisia mietteitä. Emme edes yrittäneet löytää vastauksia, mutta itse pohdinta tuntui puhdistavalta. Oletan, että monilla työpaikoilla on ollut hiljaisia hetkiä. Ehkä kynttilöitäkin on sytytetty. Olisipa mukava kuulla viestejä työpaikolta. Täytyy alkaa kysellä.

Näillä mietteillä aloitan blogini. En vielä tiedä, miten usein kirjoitan. Luultavasti aika usein. Jos joku lukee näitä, niin otan mielelläni palautteita. Vastailen mielelläni myös kysymyksiin tai käsittelen ehdotettuja teemoja.

On aika surra. Ja on aika iloita. Kaikella on aikansa.

Tapio Aaltonen